Kaunokirjallisuuden tuonti Suomeen 1800-luvun alkupuolella ja formaattien muutos
Tämä kirjoitus julkaistiin alunperin englanniksi artikkelina Import of books into Finland during the first half of the 19th century, joka sisältyi artikkelikokoelmaan: Book united. Ed. by Liivi Aarma. Tallinn 1999 (Acta universitatis scientiarum socialium et artis educandi Tallinnensis, Humaniora, A 16), s. 75-81.
Artikkeli perustuu Suomen suuriruhtinaskunnan sensuurikomitean listoihin maahantuotavista kirjoista. Sensuuri oli ankara. Jokaisesta kirjalähetyksestä piti ennen kirjojen maihintuontia luovuttaa luettelo sensuurikomitealle, joka kävi tarkasti läpi luettelot ja ilmoitti, mitkä kirjat voitiin tuoda maahan ja mitkä ei. Kävin näitä luetteloita läpi kovalla kiireellä ja tein käsin muistiinpanoja. Tavoitteena oli tehdä laajempi tutkimus kirjojen tuonnista Suomeen ja sen vaikutuksesta lukemiskulttuuriin, mutta tulokseksi jäi vain tämä pintapuolinen artikkeli. Kun siinä kuitenkin hahmotellaan kansainvälisen kirjatuotannon muutoksia tavalla, joka on mielestäni yhä pätevä, julkaisen sen nyt tässä suomeksi. Olen lisännyt alkuun muutaman numerotiedon, joita en tohtinut laittaa alkuperäiseen tekstiin.
Kirjojen tuonti Suomeen 1800-luvun alkupuoliskolla - alustavia huomioita
Vuoteen 1809 asti Suomi oli saumaton osa Ruotsia neljän vuosisadan ajan. Yläluokka ja sivistyneet säädyt olivat ruotsinkielisiä. Kun Suomesta 1809 tuli Venäjän imperiumiin kuuluva suuriruhtinaskunta, kulttuurisiteet Ruotsiin säilyivät lähes ennallaan.
Kaunokirjallisuuden ja muun edistyneen aineiston lukijakunta Suomessa 1700-luvulta 1800-luvun puoliväliin oli vähäkukuinen. On arvioitu, että aktiivinen lukijakunta vuonna 1815 oli noin 20 000 henkilöä eli alle 2 % koko väestöstä, käytännössä kaikki heistä ruotsinkielisissä sivistyneissä luokissa. Vuoteen 1860 määrä kasvoi vain kolmeenkymmeneen tuhanteen. Suomenkielinen väestö (noin 85 %) ja ruotsinkielinen maaseutuväestö (noin 10 %) alkoivat lukea ajankohtaista kaunokirjallisuutta vasta 1800-luvun loppupuolella.
1800-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä ilmestyi hyvin vähän kotoperäistä suomalaista (= ruotsinkielistä) kirjallisuutta, runoja lukuunottamatta. Tietokirjallisuutta oli jonkin verran: akateemisia väitöskirjoja (niistä suurin osa latinaksi), käsikirjoja, virallisia asiakirjakokoelmia, yksi tai kaksi sanomalehteä jne.
Suomen kielellä julkaistiin vain uskonnollisia kirjoja, almanakkoja, käytännön oppaita. Maallista kaunokirjallisuutta (paitsi arkkiveisuja) tai tieteellisiä kirjoja ei suomeksi ollut. Suurin osa ruotsinkielisistä kirjoista tuotiin Ruotsista. Saksalaisen kirjallisuuden vaikutus oli huomattava erityisesti Vanhassa Suomessa eli vuodesta 1721 lähtien Venäjään kuuluneessa osassa maata. Viipurissa oli kokonaan saksankielinen lukuseuran ylläpitämä lukukirjasto, samoin saksankielinen oppikoulu. Kuitenkin voidaan sanoa, että lähes kaikki Suomessa luetut kirjat tuotiin Ruotsista, ainakin Ruotsin kautta. Ennen vuotta 1809 se oli kirjojen kuljetusta maan sisällä, sen jälkeen kirjojen tuontia ulkomailta.
Ei ole olemassa yhtä ainoaa lähdettä, josta löytäisimme tietoa kirjojen tuonnista 1700-luvun lopusta 1800-luvun puoliväliin. Lähteet kirjojen tuonnista, omistuksesta ja lukemisesta Suomessa 1800-luvun alkupuolella ovat hajanaiset. Vuoden 1809 jälkeen ei yleensä tehty yksityiskohtaisia luetteloita kirjoista perukirjoihin. Lukuseurojen, kaupallisten lainakirjastojen ja kartanoiden (ranskankielisistä) kirjastoista on olemassa luetteloita, mutta ne ovat loppujen lopuksi satunnaisia.
Onneksi oli sensuuri! Uudet ankarat sensuurimääräykset tulivat voimaan vuonna 1829. Muiden tiukennusten ohella alettiin todella tarkasti tutkia, mitä kirjallisuutta maahan sai ja mitä ei saanut tuoda. Maahantuotavien kirjojen luettelot oli lähetettävä ennen maihintuontia tarkastettavaksi sensuurikomitealle. Nämä luettelot kertovat siis, mitä kirjoja maahan tuotiin laillisesti. Toki tuotiin laittomastikin, mutta siitä ei luonnollisesti ole tilastoja eikä luetteloita. Kirjoja tuotiin laivoilla tai veneillä enimmäkseen Tukholmasta ja tyypillisesti kirjakauppiaiden kautta. Kirjakauppoja oli pääasiassa Turussa ja Helsingissä. 1830-luvulla perustettiin joitakin uusia kirjakauppoja, kuten G.O. Waseniuksen kirjakauppa Helsingissä ja A.C. Öhmanin Porvoossa. Kumpikin oli ahkera kirjojen maahantuoja.
Tärkeä piirre sensuurikomitealle toimitetuissa luetteloissa on se, että maahantuotujen kirjojen kappalemäärä ilmoitettiin. Kävin läpi sensuurikomitean kirjalistoja kolmelta vuodelta: 1830, 1840 ja 1850. Tavoitteena oli saada numerotietoa siitä, kuinka paljon noina vuosina Suomeen tuotiin romaaneja, runoja, näytelmiä, lastenkirjoja jne. Vuoden 1830 osalta tämä onnistuikin, mutta toiset kaksi otosvuotta osoittautuivat hankaliksi, koska kaunokirjallisuuden, erityisesti romaanien, julkaisemisen muodot muuttuivat tavalla, joka teki mahdottomaksi laskea romaanien määriä.
Vuonna 1830 tyypillinen romaani oli erillinen nide, vuonna 1840 taas oli tyypillistä tuoda maahan romaanisarjoja, jolloin teosten nimekkeitä ei enää ilmoitettu, vuonna 1850 oli taas astuttu askel eteenpäin eli maahan tuotiin romaaniaikakauslehtiä, eikä niidenkään sisältämien romaanien nimekkeitä ilmoitettu. Mutta tämä formaatin muutos onkin ehkä tärkeämpi tulos kuin olisi ollut romaanien nidemäärien esittely.
Sinänsä on tietenkin tärkeää tietää, edes hatarasti tai viitteenomaisesti, kaunokirjallisuuden maahantuonnin volyymi. Kaunokirjallisuuden laillinen tuonti vuonna 1830 oli lähes 4000 ”yksikköä” ja yksikkö tarkoittaa tässä niteitä tai vihkosia. Seuraavat numerotiedot eivät sisällä tieto- tai tieteellistä kirjallisuutta eikä myöskään klassisen latinan- tai kreikankielisen kirjallisuuden niteitä, joita tuotiin satoja niteitä vuodessa. Klassisilla teoksilla oli vakaa kysyntä, mutta niistä suurin osa tuotettiin yliopiston opiskelijoita, kouluja ja koululaisia varten. Tärkeä osa pois jätetystä kirjallisuudesta ovat uskonnolliset kirjat: Raamatut, ruotsinkieliset virsikirjat ja hartauskirjallisuus jne.
Maahan tuotu kaunokirjallisuus 1830:
Romaanit, novellit yms. 2107 (siitä: Scott ~256, van der Velde ~201)
Runot (ml. kansanrunot ja kootut runot) 874 (siitä Franzén ~217)
Näytelmät 280
Huumori, pilat 205
Epäselvät 53
Lastenkirjat 414
Kootut teokset 111
Yht. 3844
Lukuihin on suhtauduttava varauksin, ne ovat vain suuntaa-antavia, mutta ehkä kuitenkin juuri sitä.
Mikä oli tuontikirjojen määrä suhteessa lukijakunnan kokoon? Mielestäni korkea. Ruotsinkielisen kaunokirjallisuuden aktiivisen lukijakunnan määrä oli vain 20 000–30 000, kun kokonaisväestö oli lähes 1,5 miljoonaa. Suomessa oli noin kaksisataatuhatta ruotsinkielistä, mutta ylivoimainen enemmistö oli maaseudun asukkaita, maanviljelijöitä, kalastajia jne. He eivät lukeneet ajankohtaista kaunokirjallisuutta, vaikka sitä ruotsinkielellä oli (teoriassa) saatavilla.
Ketkä olivat suosituimpia kirjailijoita 1830? "Lafontainen ja Kotzebuen kausi" oli lähes ohi: suositumpia olivat Walter Scott, Ruotsissa asuva suomalaissyntyinen runoilija F. M. Franzén ja nykyään melko unohdettu saksalainen kirjailija C. F. van der Velde. Romaani oli suosituin genre, vaikka runous olikin nykytilanteeseen verrattuna huomattavan suosittua. Kaunokirjallisuus koostui vuonna 1830 enimmäkseen erillisistä teoksista, romaaneista, runoista ja näytelmistä.
On huomattava ero, kun siirrytään kymmenen vuotta eteenpäin ajassa, vuoteen 1840. Tärkein erottava tekijä on muodollinen: romaanit alkoivat ilmestyä sarjoina eikä yksittäisten romaaninimekkeiden laskeminen ole mahdollista. Romaanisarjojen vuosikertoja tai yksittäisiä osia on sensuurin listoissa satoja, mutta en edes yritä esittää niiden kokonaismäärää. Oleellisempaa on formaatin muutos.
Ruotsalaisia romaanisarjoja oli useita, joista kaksi tärkeintä olivat Läse-Bibliothek af den Nyaste Utländska Litteraturen, joka jatkui 1840-luvulla nimellä Nytt Läsebibliothek [jne.], ja Kabinets Bibliothek af den Nyaste Litteraturen. Ensin mainittua, joka koostui pääasiassa käännöksistä, julkaisi Tukholmassa L. G. Hierta vuodesta 1833 lähtien, jälkimmäistä N. H. Thomson vuodesta 1835, niin ikään Tukholmassa, ja se sisälsi myös ruotsalaisia alkuperäisromaaneja. Sarjojen nimet viittaavat siihen, että erilaisilla lukuseuroilla ja niiden ylläpitämillä kirjastoilla, lukukirjastoilla ja kabinettikirjastoilla oli arvostettu asema ihmisten mielissä. Sarjoissa julkaistuja romaaneja voitiin lähettää kotiin vihkosina ja sitoa myöhemmin yhdeksi niteeksi. Ne muistuttivat jo aikakauslehtiä. Jonkin verran jo tässä vaiheessa romaaneja julkaistiin jatkosarjoina aikakauslehdissä.
Victor Hugon romaani Notre Dame de Paris (1831) ilmestyi 1835 ruotsinnoksena N. H. Thomsonin romaanisarjassa Kabinetsbibliothek af den Nyaste Litteraturen.
Romaanisarjojen kirjat ilmestyivät vihkosina, joita voitiin lähettää postitse suoraan koteihin. Tarkoitus oli sidottaa kirjat, kun kaikki osat olivat tulleet, mutta kaikilla ei ollut siihen varaa, kuten ei tämän Pauldingin romaanin Holländarne i New York omistajalla. Hän vain keräsi vihkot irralliseen pahvikanteen. Kirja ilmestyi L. G. Hjertan sarjassa Läse-Bibliothek af den Nyaste Utländska Litteraturen vuonna 1834.
Sarjaromaanit olivat halvempia kuin erikseen myytävät teokset. Siksi niistä tuli suosittuja myös Suomessa. Ne mahdollistivat romaanien ostamisen ja lukemisen maaseudun koulutetuille ihmisille, ei vain kaupunkien asukkaille, joilla oli kirjakauppoja ja lukukirjastoja tai kaupallisia lainakirjastoja lähellä. Konkreettinen esimerkki on toimittajan ja poliitikon Agathon Meurmanin (1826–1909) muistelmissa. Hänen lapsuudenkotinsa oli syvällä maaseudulla 1820- ja 1830-luvuilla. Hän muistaa, ettei kotona ollut paljon kirjoja, lukuun ottamatta joitakin vanhoja, edellisiltä sukupolvilta perittyjä niteitä. Muuten kirjoja oli vain satunnaisesti. Kirjoja ei ostettu, vaikka kartano ei ollut mitenkään köyhä. Mutta sitten 1830-luvulla Tukholmassa asuvan sukulaisen suosituksesta Meurmanit tilasivat yhdessä muiden alueen kartanoissa asuvien perheiden kanssa molemmat edellä mainitut romaanisarjat. Kotimaisia sanomalehtiä tilattiin samalla tavalla.
Vuoden 1840 kirjalistoissa on kyllä yksittäisiäkin teoksia mainittuna. Aikakauden ruotsalaisia menestyskirjailijoita oli C. J. L. Almqvist. Hänkin oikeastaan seurasi ajan trendiä, sillä hän julkaisi useita romaaneja yhtenäisen Törnrosens bok -sarjanimekkeen alla. Sarjan osia on listoilla kymmeniä.
Mutta romaanien taipumus muuttua enemmän aikakauslehtien jatkosarjojen kaltaisiksi jatkui, mikä näkyy selvästi sensuurin listoissa jälleen kymmenen vuotta myöhemmin, vuonna 1850. Romaanisarjat muuttuivat romaaneista koostuviksi aikakauslehdiksi. Samana aikana romaanit alkoivat yhä useammin ilmestyä sanomalehdissä ”feuilletoneina", jatkokertomuksina, mikä tapa levisi erityisesti Ranskasta. Sanomalehdissä julkaistut Alexandre Dumasin romaanit olivat kuuluisia. Suomessa kirjailija ja toimittaja Zacharias Topelius oli erittäin suosittu juuri ruotsinkielisissä sanomalehdissä julkaistujen "följetongiensa" ansiosta. Ruotsissa kustantaja Bonnier alkoi julkaista Suomessakin suosittua Europeiska Följetongen. Tidskrift för utländska Roman Litteraturen -lehteä.
Kirjojen maahantuonnin asetelmia muutti se, että 1840-luvulla Ruotsista tuotujen kirjojen tullit nousivat. Tämä ei johtunut tsaarin sensuurin juonitteluista, vaan siitä, että ruotsalaiset olivat pitkään keränneet korkeita tulleja Suomesta Ruotsiin vietävistä ruotsinkielisistä kirjoista. Ruotsalaiset halusivat suojella omaa kirjatuotantoaan ensi sijassa tanskalaisia piraattikustantamoita vastaan, mutta myös suomalaisten kirjaviejien haitaksi; niitä ei ollut paljon, mutta kyse oli periaatteesta. Ruotsin tulleista valitettiin Suomessa säännöllisesti, mutta lopulta tasapaino palautettiin 1845 korottamalla Ruotsista Suomeen tuotujen kirjojen tulleja.
Tämän toimenpiteen tuloksena alkoi näyttää kannattavalta julkaista Suomessa samanlaisia romaanisarjoja ja suurimmaksi osaksi samoja kirjoja kuin Ruotsissa. Viipurissa toimiva kustantaja alkoi 1846 julkaista romaaneista koostuvaa aikakauslehteä nimeltä Romanen, Veckoskrift för den sköna litteraturen. Pidempi elämä tuli romaanisarjalle Läsebibliotheket i Finland, innehållande Svenska Original Romaner. Siinä julkaistiin noin 30 ruotsinkielistä romaania vuosina 1848–1851. Aktiivinen turkulainen kustantaja ja kirjakauppias J. W. Lillja julkaisi vuosina 1847–1854 romaanisarjan nimeltä Aura. Sarja ilmestyi vuonna 1856 viikkolehtenä.
Aura-sarjassa julkaistiin käännösten ohella useita alkuperäisiä suomalaisia ruotsinkielisiä romaaneja. Ruotsinkielinen kirjatuotanto Suomessa sai epäilemättä tällä tavoin pontta. Mutta todelliset bestsellerit, kuten uuden suositun kirjailijan Paul de Kockin romaanit, tuotiin suoraan Ruotsista.
Haluan vielä lisätä yhden piirteen: Sensuurikomitean arkistossa vuonna 1850 on luettelo, jossa mainitaan, että kymmeniä niteitä J. K. Schmidtin suosittua romaania Genoveva tuotiin Ruotsista ruotsinkielisinä käännöksinä. Kirja oli huippusuosittu myös suomennoksena, jota suuret kansanjoukot, niin köyhät kuin jossain määrin myös varakkaat, lukivat. Se, että sitä tuotiin Ruotsista Suomen ruotsinkielisille maanviljelijöille ja kalastajille, tarkoitti, että korkea muuri, joka erotti tavalliset ihmiset kaunokirjallisuuden lukemisesta, oli murtumassa.
Kommentit
Lähetä kommentti