Kuusivooninkisia Skotlannissa ja Tampereella

 

 

 Kaksi tehdasta kosken partaalla

Kävin New Lanarkissa 2001 Glasgow’n IFLA-konferenssin aikana, mutta huolimattomuuteni ja median formaattimuutosten takia en löydä omia kuvia. Sen vuoksi täytyy tyytyä tähän R. Pollackin Wikimedia Commons -kuvaan, jossa näkyy se tärkein, eli yksi New Lanarkin kuusivooninkisista. (Kuva: R Pollack, Wikimedia Commons.) Tämä kirjoitus on vuodelta 2001, joten en ole käyttänyt uusinta Finlayson-tutkimusta. Aamulehti julkaisi rankasti lyhennetyn version.

Finlaysonin tehdas firman tavaranpäällyskuvassa 1800-luvun puolivälistä. (Kuva: Vapriikin kuva-arkisto  https://creativecommons.org/licenses/by/4.0/ )

Tunnin matka paikallisjunalla Glasgow’sta ja kymmenen minuutin bussimatka Lanarkin kaupungista vie matkailijan kuin vierailulle myös Tampereen teolliseen historiaan.  Kun astuu rinnettä alas Clyde-joen melko ahtaaseen laaksoon, näkymä on kuin Tampereen kuusivooninkisia olisi monistettu valjastetun kosken partaalle useampia kappaleita: tehdasyhdyskunta keskellä vehreintä Skotlannin maaseutua. Tältä Tammerkoskenkin rannoilla näytti, vaikkakin vaatimattomammin, vuonna 1837, kun kuusivooninkinen valmistui.

 

Richard Dale ja James Finlayson

 

New Lanarkin perusti skotti David Dale 1785, Tampereella 35 vuotta myöhemmin perustajana oli niin ikään skotti, James Finlayson.  Vaatimattomasta sukutaustasta nousseet Dale (1739–1806) ja Finlayson (1771–1852) perustivat kumpikin tehtaansa kosken partaalle, kumpikin oli syvästi kristillinen omalla dissidentillä tavallaan, Dale uuden protestanttisen kirkkokunnan perustajajäsenenä ja Finlayson kveekarina; kumpikin huolehti isällisesti työväestään ja piti orpolasten kasvatuslaitosta, mutta ei nähnyt mitään pahaa siitä, että orpokodin lapset heti siihen kyetessään menivät tehtaaseen töihin.

 

New Lanarkin perustamisen aikana ei höyryä vielä ollut kunnolla valjastettu tehdaskäyttöön. 1820-luvulla höyry pyöritti jo lukuisia tehtaita Britanniassa, mutta silloinkaan ei olisi ollut mahdollista rakentaa höyryvoimaa Tampereelle. Tehdas piti siis perustaa koskivoiman ääreen, mutta työvoimaa ei välttämättä ollut saatavissa siellä, missä koski pauhasi. Sellainen oli Tampereenkin teollisuuden tilanne: työvoimaa värvättiin laajalti naapurikunnista, koska pienessä kaupungissa ei työväkeä alunperin ollut ollenkaan tarpeeksi. Dale hankki Glasgow’sta ja Edinburghista 500 orpolasta tehtaalleen, perusti heitä varten kasvatuslaitoksen ja varmisti näin työvoiman saannin.  Lisää työväkeä hän sai, kun ylämaalaisia Amerikan-siirtolaisia kuljettava laiva joutui haaksirikon takia palaamaan takaisin. Dale houkutteli maanmiehensä jättämään Amerikan-matkan sikseen ja tulemaan New Lanarkiin asumaan ja työskentelemään.  1790-luvulla New Lanarkin teollisuuskylässä asui yli 2000 ihmistä, näistä neljännes orpolapsia. Orpolasten kasvatuslaitoksen perusti Finlaysonkin; erityisesti hänen vaimonsa Margaret huolehti lapsista ja opetti heitä. Finlaysonin orpokodissa lapsia oli vain kymmenkunta lasta kerrallaan, mutta pieni oli tehdaslaitoskin Finlaysonin aikana.

 

Koska oli tärkeää, että ammattitaidon oppinut väki jäi paikkakunnalle, varhaiset vesivoimalla pyörineet tehdasyhteisöt olivat omaehtoisia, patriarkaalisia yhteisöjä, joissa työväestön hyvinvoinnista huolehtiminen oli tehtaan omistajalle taloudellinen sijoitus.  Dale rakensi työväelleen kunnolliset asuntokasarmit, järjesti iltaopetusta halukkaille ja panosti muutenkin elinoloihin. Tätä täydensi se, että tiivis työläisyhteisö piti keskuudessaan yllä samanlaista kontrollia kuin perinteisessä maalaiskylässä oli tapana.    

 

Aluksi Dale oli yhteistyössä itsensä Richard Arkwrightin (1732–1792) kanssa, jolla oli hallussaan kehittämiensä puuvillajalostuskoneitten patentit.  Arkwright teki huomattavia teknisiä keksintöjä, mutta merkittävintä lienee ollut hänen vaikutuksensa teollisuusjärjestelmän kehitykseen.  Dale ja Arkwright katsastivat Clyde-joen kosket Lanarkin kaupungin lähellä ja perustivat sinne tehtaan 1780-luvun puolivälissä. Arkwrightia, kuten monia englantilaisia yrittäjiä, kiinnosti Skotlannin halpa työvoima, jota tulvehti maaseudulta kaupunkeihin erityisesti Ylämaasta, jossa suurtilojen vuokraviljelijät ja päivätyöläiset 1700-luvulla häädettiin paremmin tuottavien lammaslaumojen tieltä.  Arkwrightin patentti raukesi kuitenkin tehtaan perustamisen aikoina eikä Dale enää tarvinnut hänen myötävaikutustaan, vaan jatkoi toimintaa yksin.  Myöhemmin Dale rakensi lisää tehtaita muidenkin koskien varrelle. 

 

Robert Owen ja Ferdinand Uhde

 

Monet tekijät yhdistävät skotit David Dalen ja James Finlaysonin, mutta jotkin piirteet yhdistävät myös heidän työnsä jatkajia.  Dalen seuraajaksi tuli hänen vävynsä Robert Owen (1771–1858), joka jälkimaailma muistaa ennen kaikkea työväenliikkeen, sosialismin ja osuustoiminnan uranuurtajana.  Finlaysonin tehtaan ostivat pietarilaiset C. S. Nottbeck ja G. A. Rauch, mutta käytännössä asioista huolehti Tampereella palkattuna johtajana Ferdinand Uhde (1795–1876).  Owen ja Uhde olivat aatteellisesti lähes vastakkaisia; Owen oli kirkkouskonnon vastustaja, Uhde taas protestanttisen gossnerilaisen lahkon harras uskovainen, mutta silti he toteuttivat samantapaisia tehtaan työväen hyvinvoinnin parantamiseen tähtääviä toimenpiteitä: koulun, terveydenhuollon, kirjaston jne.

 

Robert Owen, David Dalen vävy, oli paitsi tarmokas tehtaanjohtaja myös yhteiskunnallinen uudistaja.  Hän osti New Lanarkin apeltaan muutaman liikekumppanin kanssa ja saatuaan ohjat käsiinsä hän kielsi alle 10-vuotiaiden lasten työssäkäynnin, tehosti opetustoimintaa, maksoi kunnon palkkaa ja muutenkin alkoi kohentaa työväestön oloja.  Owenin kasvatus- ja kouluajattelu oli huimasti aikaansa edellä.  Hän kielsi kokonaan ruumiillisen kurituksen.  Koulussa opetettiin lukemisen, kirjoittamisen ja laskennon lisäksi myös luonnonoppia, laulua ja tanssia, jonka Owen katsoi olevan edullista ruumiin kehitykselle.  Owenin rakentama mahtava koulurakennus, jossa parhaimmillaan kävi 270 lasta ja opettajia oli 19, valmistui 1817. Owen ei pitänyt kynttiläänsä vakan alla, vaan kirjoitti ja suorastaan saarnasi uudistuksistaan. New Lanarkiin suuntautui uteliaiden vieraiden jatkuva virta, siellä kävi niin liikemiehiä, filosofeja kuin kruunupäitäkin.   

 

Robert Owenin kautta kulkee vielä yksi säie, joka yhdistää Tampereen ja New Lanarkin. Tampereen teollisuuden perustaminen on yksi detalji keisariveljesten Aleksanteri I:n ja Nikolai I:n pyrkimyksissä saada Venäjälle aikaan teollisuutta.  Jo Pietari Suuren ja Katariina Suuren ajoista lähtien Venäjälle oli houkuteltu toimeliaita ja ammattitaitoisia ulkomaalaisia, eniten Saksasta ja manner-Euroopasta, mutta myös Englannista. Teollistumisen alkuvaiheissa Englanti koetti pitää kiinni etumatkastaan ja kielsi uusien tehdaslaitteistojen ja koneiden viennin maasta.  Myös tietämyksen vieminen maasta oli kielletty, mutta sitä oli vaikeampi valvoa.

 

James Finlayson oli kotimaassaan Skotlannissa hankkinut perusteellisen tietämyksen erityisesti puuvillanjalostuskoneiden rakentamisessa. Hän oli myös työskennellyt tekstiilitehtaissa ja toiminut kehräämön johtajanakin ennen Venäjälle muuttoaan. Valitettavasti ei ole tietoa, olisiko hän mahdollisesti käynyt myös New Lanarkissa. Venäjällä hän toimi useita vuosia keisarillisella konepajalla Kolppanassa ja pääsi hyviin väleihin Aleksanterin kanssa, joka usein vieraili tärkeinä pitämillään laitoksilla. Pietarissa Aleksanterin silmäteränä olivat ”keisarilliset Aleksanterin manufaktuurilaitokset”. Ei siis ole yllätys, että esittäessään suunnitelmansa Tampereelle aikomistaan teollisuuslaitoksista, Finlayson kuvasi ne uusiksi ”Aleksanterin tehtaiksi”.

Aleksanteri I Tampereella, Nikolai-veli New Lanarkissa

Tunnettu kertomus on, jo 1830-luvulla kerrottu, kuinka Aleksanteri I v. 1819 Tammerkosken partaalla huudahti, että kyllä Britanniassa osattaisiin valjastaa tuollainen voima ihmisen palvelukseen (tai kuten Borgå Tidning huudahduksen välitti 20.2.1839: ”Huru skulle man icke i England veta värdera denna vattenmassa!”); onko tämä anekdootti totta vai ei, sitä ei voi tietää, mutta ainakin se kuvaa Aleksanterin suhtautumista Britanniaan. Hän ei missään tapauksessa hyväksynyt sikäläistä valtiovallasta riippumatonta sananvapautta ja muita yksinvaltiaan näkökulmasta epäjärjestykseen johdattavia piirteitä, mutta tuottavan teollisuuden hän olisi toivottanut tervetulleeksi, jos se olisi voitu sovittaa olemassaoleviin oloihin vanhoja rakenteita mullistamatta.

 

Vaikka Aleksanteri itsekin Napoleonin sotien päätyttyä oli vieraillut Englannissa, on kuitenkin luultavaa, että tuoreempaa vahvistusta ajatukselle koskivoiman valjastamisesta oli tuonut hänen nuorempi veljensä suuriruhtinas Nikolai Pavlovitsh, myöhempi keisari Nikolai I, joka vieraili New Lanarkissa 1816 Britannian-matkallaan. Åbo Allmänna Tidning seurasi suuriruhtinaan matkaa ja kertoi myös hänen käynnistään New Lanarkissa (ÅAT 18/11.2.1817). Nikolai ei ole tunnettu vapaamielisyydestään ja Suomen historiassa hänellä on melko kolkko rooli, mutta silti hän oli, erityisesti nuorempana, isoveljensä Aleksanteri I:n tapaan kiinnostunut Venäjän modernisoinnista — kunhan se tapahtuisi ohjatusti. 

 

On paradoksaalista, että myöhemmin jumalattomana sosialistina tunnettu Owen luultavasti saattoi tarjoilla keisarilliselle vieraalleen miellyttävää katsottavaa. New Lanarkin tehdas kukoisti, se tuotti huomattavaa voittoa sijoitetuille rahoille, ajoittain jopa yli 40% vuodessa. Mikään vallaton vapaamielisyys ei varmaankaan pistänyt Nikolain silmään tehdasyhteisössä, pikemminkin kellontarkkuudella toimiva, tarkasti valvottu tuotantokoneisto, sävyisä ja kurinalainen työväki ja tehtaan koulun lapset, jotka rytmikkäästi ja iloisesti suorittivat voimisteluliikkeitä musiikin tahdissa.  Myöhemmin Owen vieläpä kutsuttiin Pietarin tiedeakatemian jäseneksi (Borgå Tidning 36/9.5.1840).

Southeyn sarkastinen katse

Nikolaita oli ennen Britannian-matkaa varoitettu joutumasta liikaa näkemänsä lumoihin. Hänen havainnoistaan New Lanarkissa ei ole tietoa, mutta muutaman vuoden suuriruhtinaan käynnin jälkeen paikalla vieraili englantilainen runoilija Robert Southey (1774–1843).  Hän näki New Lanarkin ehkä samaan tapaan kuin Nikolai, mutta tulkitsi näkemäänsä brittiläiseen konservatiivis-sarkastiseen tapaan.  Southey kuvasi New Lanarkin rakennuksia luostarimaisiksi. Hän katseli, kuinka huilunsoittajapoikien soiton tahdissa 200 lasta teki voimisteluliikkeitä: ”He kääntyivät oikeaan tai vasempaan, tekivät täyskäännöksen, astuivat eteen ja taakse ja polkivat paikallaan käskyn mukaan, tehden täydellisen säädeltyjä manöövereitä, joiden tarkoitus ei oikein käynyt selväksi.” 

 

Southeyn mielestä Owen petti itseään: hänen tehdaskoloniansa erosi orjaplantaasista vain satunnaisissa piirteissään, ei olemuksensa puolesta.  Owenin työläiset vain sattuivat olemaan valkoisia ja vapaita lähtemään tiehensä halutessaan, mutta niin kauan kuin he olivat Owenin palveluksessa, he olivat yhtä täydellisesti johtajan absoluuttisen hallinnan alaisia kuin neekeriorjat.  Southeyn mukaan Owen kutsuikin työläisiään ”inhimillisiksi koneiksi, ja näytti liiankin kirjaimellisesti uskovan asian olevankin niin”.  Southey paheksui Owenin päätelmää, että jos hän kerran voi tehdä näin niiden runsaan kahden tuhannen ihmisen suhteen, jotka ovat hänestä täydellisen riippuvaisia, koko ihmiskuntaa voitaisiin hallita yhtä helposti. Owen ei Southeyn mielestä suostunut myöntämään itselleenkään, että ”hänen systeeminsä, sen sijaan, että tähtäisi täydelliseen vapauteen, voidaan pitää käynnissä vain absoluuttisella vallalla”.  Sama, mikä häiritsi Southey’ta, saattoi viehättää Nikolaita.

 

Luonteenmuovailulaitos ja lainakirjasto

 

Owen oli pienten lasten koulukasvatuksen uranuurtaja. New Lanarkissa oli siis koulu pienille, alle 10-vuotiaille lapsille, jotka eivät vielä saaneet mennä tehtaaseen töihin. He olisivat voineet jatkaa koulunkäyntiä vielä siitäkin, mutta useimmat vanhemmat panivat lapsensa tehtaaseen työhön heti, kun se oli mahdollista. Opetusta oli toki tarjolla iltaisin sekä työssäkäyville lapsille että aikuisille. Saman vuonna kuin Nikolai vieraili New Lanarkissa Owen oli lisäksi perustanut ”luonteenmuovailulaitoksen” (Institute for the Formation of Character) New Lanarkin väelle. Siellä järjestettiin tanssiaisia ja muita yhteisiä tilaisuuksia ja siellä oli myös kirjasto, jonka Owen oli lahjoittanut; sen kirjoja on vielä tallella kymmenittäin.

 

Owenin yhteiskunnallinen ja kasvatuksellinen peruslähtökohta oli se, että ympäristö muovaa ihmisen, hänen ruumiinsa, luonteensa ja kohtalonsa. Modernin Owenin aatteiden ytimessä oli siis ajatus, joka varmasti vetosi Nikolaihinkin: ihminen kehittyy, kasvaa ja täydellistyy, jos ulkoiset olosuhteet rakennetaan sellaisiksi, että kehitys on mahdollista. Ei siis ole kysymys ihmisen itsensä kiittämisestä tai moittimisesta vaan vastuu on ympäristöllä, käytännössä niillä, jotka tietävät asiat parhaiten. Owen oli valistuksen ystävä, mutta hän oli myös raudanluja organisaattori, oikea manipulaattori, joka pani työväkensä kuriin, toki lempeään ja hyvää tarkoittavaan. Se oli modernia kuria, jossa ulkoinen hallinta saadaan muuttumaan itsekuriksi ja joka sopii hyvin yhteen tehdastyön vaatimusten kanssa. Yksi esimerkki tästä oli ”hiljainen monitööri”, työntekijän viereen ripustettu mustavalkoinen palikka, jonka asento kertoi tehtaassa kiertävälle johtajalle työntekijän tuotannollisen ja käytöksellisen menestyksen. Sanoja ei tarvittu, vain katse.   

 

Valistusta sotilaskolonioissa

 

New Lanark oli lähes paratiisillisesti rinnakkainen Venäjän omille malliyhteisöille, joita olivat Aleksanteri I:n ja hänen suosikkikenraalinsa Araktshejevin väkivoimalla läpiajamat sotilassiirtokunnat.  On arveltu, että malli oli saatu Ruotsin ruotuväkiarmeijasta, jonka etuihin kuului, että armeija itse ylläpiti itsensä, mutta todellista esikuvaa lienee haettava Preussista. Venäjän sotilaskolonioiden tarkoitus oli tuottaa itsekannattavasti sotilaita keisarikunnan valtavaan armeijaan. Näissä kolonioissa, joissa piti ennen kaikkea vallita puhtaus ja järjestys, kuri ei kuitenkaan ollut sisäistettyä vaan mitä suurimmassa määrin ulkoista ja väkivaltaan perustuvaa; tuloksena oli kapinoita ja verenvuodatusta.  On arvioitu, että parhaiten sotilaskolonioissa menestyi koulutus; kunnollisissa koulutaloissa opetettiin suuret lapsijoukot lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan. Ulkomaisia vieraita ihastuttivat kolonioiden koulut, sairaalat, kirjastot, lukusalit ja biljardihuoneet. Näkemättä jäi fasadin takana vallinnut pakkovalta ja kurjuus.

 

Nikolai ei näistä vääristyneistä malliyhteisöistä pitänyt, vaan lopetti ne pian valtaan noustuaan. Sen sijaan hän empimättä jatkoi Finlaysonin tukemista, mistä on esimerkkinä se, että hänen käskystään Finlaysonille myönnettiin tämän pyytämä lisälaina juuri niin edullisin ehdoin kuin skotti oli pyytänyt, vaikka Suomen viranomaiset olivat empineet. Samoin keisarilliselta taholta siunattiin se, että v. 1835 Finlayson myi tehtaansa tuntemilleen pietarilaisille liikemiehille.

 

Gossnerilainen Uhde

 

Seurapiiri, johon Finlaysonkin Pietarissa asuessaan oli kuulunut, oli uskonnollisuuden läpitunkemaa.  Yhtenä keskushenkilönä oli saksalainen pappi Johannes Gossner (1773–1858), joka oli siirtynyt katolilaisuudesta evankeliseen kirkkoon.  Hän eli pitkään Pietarissa ja oli Aleksanterin suosiossa. Gossnerin piiriin kuuluivat niin C. S. Nottbeck kuin Ferdinand Uhde, joka oli sekä Gossnerin että Nottbeckin luottomies. Gossnerin oppiin kuului oleellisena osana sosiaalinen elementti, johon kuuluivat sekä maanläheinen lähetyskäsitys että koulujen ja sairaaloiden perustaminen. Toinen vahvasti uskonnollinen vaikutuspiiri, joka oli hyvissä väleissä gossnerilaisiin, syntyi Pietarissa asuvien kveekarien ja muiden brittiperäisten keskuuteen. Tässä piirissä oli keskushenkilönä Aleksanterin länsimyönteisen kauden aikana skotti John Paterson (1776–1855), joka oli brittiläisen raamattuseuran asiamies Venäjällä.  Hänen toimestaan ja keisarin suojeluksessa perustettiin Suomeenkin lukuisia raamattuseuroja ja painettiin tuhansia Raamattuja. Patersonin Suomen-matkojen kautta Finlaysonkin sai vihjeen Tammerkosken soveltuvuudesta tehtaan käyttövoimaksi. Viimeisinä vuosinaan Aleksanterin mystiikkaan taipuva mieli muuttui epäluuloisemmaksi ulkomaisia vaikutteita kohtaan ja sekä Gossner että Paterson joutuivat poistumaan Venäjältä.

 

Nikolailla ei ollut samanlaisia taipumuksia ortodoksiseen mystiikkaan ja hänen valtakaudellaan toimivat raamattuseurat Suomessa kuten ennenkin, samoin saattoi Ferdinand Uhde toteuttaa Gossnerin opin mukaisia uudistuksia Tampereella. Tosin on todettava, että Nikolai löi rajat kiinni tehokkaammin kuin Aleksanteri ja ulotti Suomeenkin Venäjän ankarat sensuurikäytännöt, mutta yhtä hyvin voi todeta, ettei hänen aikanaan vainottu sellaisia hankkeita, joiden selvä tarkoitus oli lojaali kansan valistaminen ja joita toteuttivat luotettavat tahot; sen sijaan vaarallisina pidettyihin ulkomaisiin virtauksiin, kuten levottomuutta herättäviin poliittisiin kirjoihin ja ranskalaisiin romaaneihin, suhtauduttiin ankarasti.

 

Tampereen Lainakirjastoseura 1836

 

Finlaysonin kveekariuteen kuului kyllä lukeminen, mutta vain uskonnollisten ja ammattiin liittyvien tekstien lukeminen.  Hänen aikanaan ei liene Tampereella ollut puhettakaan varsinaisen koulun, kirjaston tai sairaalan perustamisesta tehtaan työväelle. Sen sijaan ostajakandidaattien asiamies Uhde esitti jo ensimmäisissä kauppaa koskevissa muistioissaan v. 1835 liiketaloudellisten laskelmien ohella laskeman koulun perustamiseksi tehtaan varoin sekä tehtaan väen että muiden kaupunkilaisten lapsille.  Samoin heti samana vuonna, kun Uhde lopullisesti asettui asumaan Tampereelle, hänet tavataan perustajajäsenenä Tampereen lainakirjastoseurassa (Sälskapet för Låne Bibliothek i Tammerfors).  Seuran ensimmäinen kokous oli 22.12.1836. Uhden ohella seuran jäseninä oli kaupungin huomatuimpia miehiä, kuten kauppaneuvot Gustaf Lundahl ja pormestari F. A. Sacklén, yhteensä 13 jäsentä. Hanke muistutti monissa muissakin Suomen kaupungeissa toimivia säätyläisten lukuseuroja, mutta erona oli se, että Tampereen kirjasto oli tarkoitettu kaupungin kaikkien kansanluokkien ja jopa maalaisten käytettäväksi.  Kirjastoon hankittiin myös suomenkielisiä kirjoja ja vähävaraisia houkuteltiin lainaajiksi edullisilla käyttömaksuilla. Varsinaisina kirjaston omistajina olivat kuitenkin säätyläiset, joista Uhde maksoi suurimman liittymismaksun.

 

Kirjaston käyttö ei koskaan kohonnut vilkkaaksi ja 1840-luvun puoliväliin mennessä se tyrehtyi täysin, mutta ilmiönä Tampereen lainakirjasto oli sikäli erikoinen, että ilmeisesti sen taustalla vaikuttivat sekä lännestä, Ruotsista ja erityisesti Värmlannista kantautuneet esikuvat että gossnerilaisen sosiaalisen kristillisyyden vaikutteet. Tehtaan yhteyteen perustettu koulu, opettajansa mamselli Hydénin mukaan ”Mamsellikouluksi” kutsuttu, jäi kuitenkin kirjastoa pysyvämmäksi ja tärkeämmäksi laitokseksi.  Orpokotikin jatkoi toimintaansa. Uusien omistajien ja Uhden vaikutuksesta Tampere sai ainakin ulkoisesti monia niistä elementeistä, joita myös Owen oli uranuurtajana pitänyt tärkeinä sopusuhtaisessa työ- ja tehdasyhteisössä, riippumatta siitä myönsivätkö tamperelaiset saaneensa häneltä mitään vaikutteita.

 

New Lanarkin rappio ja nousu

 

Owen oli jo kymmenen vuotta ennen Tampereen tehtaan omistajanvaihdosta joutunut lopulta ristiriitaan liikekumppaniensa kanssa, kun näytti siltä, että hän kulutti liikaa voittovaroja uudistuksiinsa. Ydinosa hänen periaatteistaan kuitenkin säilyi, vaikka hän luopui tehtaasta ja lähti v. 1825 toteuttamaan utopiahaaveitaan Amerikkaan. Amerikkalaisen ihanneyhteisön kariuduttua hän palasi Englantiin johtamaan työväenliikkeen varhaisia joukkoesiintymisiä ja saarnaamaan radikalisoituvia ajatuksiaan. New Lanark toimi tehtaana vuoteen 1968 saakka, viimeisinä vuosina valmistettiin puuvillalankaa ja telttakangasta. Vielä [2001] on elossa ihmisiä, jotka muistavat New Lanarkin lämpimänä ja viihtyisänä asuinyhteisönä. Tuotannon lopettamisen jälkeen muutaman vuoden uhkasi rappio ja 1970-luvun puolivälissä Owenin koulun katto romahti osittain. Sen jälkeen saatiin entistämistyöt käyntiin ja nykyään paikkaa ylläpitää New Lanark Conservation Trust. Vuonna 2001 New Lanarkista tuli Unescon maailmanperintökohde. Kuten tiedämme, myös Finlaysonin alue jatkaa elämäänsä myös suojeltuna mutta modernin maailman menoon mukautettuna.  

 

Lähteitä:

Gripenberg, Lennart: James Finlayson.  Teoksessa: Tampere. Tutkimuksia ja kuvauksia I. Tampere: Tampereen historiallinen seura, 1929.

Haapala, Pertti: Tehtaan valossa. Teollistumisen ja työväenluokan muodostuminen Tampereella 1820–1920.  Vammala 1986 (Historiallisia tutkimuksia 133).

Henriksson, Karl-Erik: Tampereen lainakirjastoseura vuodelta 1836. - Kirjastolehti 1948: 144–147.

Johnson, Paul: The birth of the Modern. World society 1815-1830.  New York: Harper,1992.

Lindfors, Gustav: Finlayson-fabrikerna i Tammerfors. 1. 1820-1907.  Helsingors 1938.

New Lanark Heritage Trail. New Lanark: New Lanark Conservation Trust, 1997.

Rasila, Viljo: Markkinapaikasta tehdaskaupungiksi.  Teoksessa: Tampereen historia 1. Vaiheet ennen 1840-lukua.  Tampere: Tampereen kaupunki, 1988.

Selleck, Roberta G.: Quaker pioneers in Finnish economic development: James Finlayson and the Wheeler family. - Quaker History 51(1): 32-43, 1962.

Westwood, J. N.: Endurance and endeavour. Russian history 1812-1971.  London: Oxford University Press, 1973

 

Lisäksi: useita Skotlantia käsitteleviä ja yleisiä hakuteoksia.