Pelikortit kirjaluettelona

 

Marraskuussa 2023 olin Riitan kanssa tutustumassa Lausanneen, hänen nuoruutensa au pair -kaupunkiin. Kävimme myös Lausannen kaupunginmuseossa. Kaiken muun mielenkiintoisen ohella katseen vangitsi vitriinissä oleva pakka pelikortteja, joiden toiselle puolelle oli käsin kirjoitettu kirjojen bibliografisia tietoja. 

 

Tässä nyt oli niitä Ranskan vallankumouksen aikaisen luettelointiprojektin pelikortteja, joista 1990 pidin radioesitelmän. En ollut niitä aiemmin saanut nähdä omin silmin. (Tai tarkkaan ottaen, en tiedä, ovatko juuri nämä kortit ranskalaisia; ehkä myös Lausannessa käytettiin vanhoja pelikortteja luettelointiin.)

 

Luettelointisäännöt ja luettelokortin synnytti vallankumouksellinen informaatioräjähdys, kirjavuorien sietämätön raskaus, unelma tiedon hallinnasta. 

 

1800-luvun lopulta 1900-luvun lopulle, siis noin sadan vuoden ajan, kirjastojen luettelot tehtiin korteille. Luetteloiden siirto elektroniseen muotoon oli suuri projekti, mutta luetteloinnin periaatteet oli kehitetty valmiiksi jo kauan aikaisemmin.

 

Vallankumouksen kirjojen luettelointiprojekti on mahtava tarina, mutta jotta siihen päästäisiin, täytyy ensin kaivella hieman luettelokorttien esihistoriaa. Jo uuden ajan alussa, kun kirjapainotaitokin oli vielä nuori, oli käytetty irrallisia liuskoja tai pelikortteja luettelointi- ja bibliografiatyön apuna, välivaiheina kirjamuotoisia luetteloja valmistettaessa. Miksi pelikortteja? Ne olivat tukevampia kuin paperiliuskat, niissä oli (1700-luvulla) valmiiksi valkoinen selkäpuoli, ne olivat tarkalleen samankokoisia, jolloin niitä oli helppo lajitella (niitä käytettiin myös muihin tarkoituksiin). Aina 1800-luvun lopulle saakka ihanteena ja tavoitteena oli kirjamuotoinen, käsin kirjoitettu tai painettu kirjastoluettelo. Se oli tarpeen, koska julkisissa kirjastoissa asiakkaat eivät päässeet itse hakemaan kirjoja hyllyiltä, vaan ne piti pyytää kirjastonhoitajalta. 

 

Kirjaston käyttäjälle kirjamuotoinen luettelo on kätevä, mutta sellaisen tekeminen on hankala prosessi, ja kun se on valmis, se on jo vanhentunut. Jos luetteloa on monistettu painamalla, siihen on vaikeata lisätä uusia kirjoja. Kortteja sen sijaan voi lisätä toistensa lomaan sekoittamatta alkuperäistä järjestystä.

 

Irrallisille liuskoille tehtyjä luettelointimerkintöjä käytettiin Göttingenin yliopistonkirjastossa 1700-luvun loppupuolella. Göttingenin esimerkki oli muuallakin hyvin tunnettu (esim. Suomessa F. W. Pippingille, mistä alempana), mutta todennäköisesti ensimmäisenä, sekä saksalaisia että ranskalaisia aikaisemmin, otettiin irralliset paperiliuskat käyttöön Wienin hovikirjastossa vuoden 1780 vaiheilla. 

 

Itävallan kuningas Joosef II (1741–1790) oli intohimoinen valistusmies, joka syyti uudistuslakeja ym. säädöksiä; hän mm. lakkautti 700 luostaria, joiden kirjat takavarikoitiin kruunulle. Myös jesuiittaveljeskunnan kirjat tulivat valtiolle, kun paavi lakkautti järjestön 1773 (se kyllä jatkoi myöhemmin toimintaansa). Huomattava osa luostarien ja jesuiittojen kirjoista kerättiin Wienin hovikirjastoon (mutta myös sikäläiseen yliopistonkirjastoon).

 

Kaikille Itävallan yliopisto- ja lyseokirjastoille määrättiin 1778 yhteiset luettelointiohjeet, joissa neuvottiin käyttämään irrallisia liuskoja (Zettel) välivaiheena luetteloinnissa, tavoitteena toki sidotut luettelokirjat. Kirjastonhoitaja Gerhard van Swieten organisoi 1780 Hovikirjastoon takavarikoitujen kirjojen järjestämisen ja luetteloinnin. Luetteloinnin tehostamiseksi hän laati kirjalliset ohjeet (eli luettelointisäännöt) ja määräsi tarkoin harkitun, ositetun työskentelyprosessin, jossa eri työntekijäryhmillä oli omat määritetyt tehtävänsä. N. 55.000 teosta luetteloitiin (bibliografiset tiedot + paikanmerkki). Syntyi irrallisista luettelointiliuskoista koostuva Josephinischer Katalog, 205 koteloa (Kästchen). Sekin oli alunperin tarkoitettu välivaiheeksi, mutta jäi pysyvästi käyttöön.

 

Vallankumouksen kirjavuoret

Ranskan perustuslakia säätävä kansalliskokous päätti lokakuussa 1789, että uskonnollisten yhteisöjen omaisuus takavarikoidaan valtiolle.  Merkittävä osa tästä omaisuudesta oli kirjoja ja käsikirjoituksia. Myöhemmin "sosialisointia" täydennettiin takavarikoimalla maasta paenneiden aatelisten ja tieteellisten seurojen kirjastot. Näillä radikaaleilla toimenpiteillä tehtiin mahdolliseksi aidosti julkisten kirjastojen perustaminen ja kirjallisuuden antaminen suuren yleisön käyttöön, ainakin teoriassa. Takavarikoidut kirjat olivat tietenkin olleet koko ajan olemassa, mutta ne olivat ennen olleet hajallaan usein pienissä kokoelmissa, ehkä niin pienissä ettei niistä ollut luetteloa, koska ne oli mahdollista hallita muistinvaraisesti. Ne olivat ehkä ahkerassakin käytössä, mutta saavutettavuus ei ollut erityisen hyvä, jos ei sattunut kuulumaan juuri siihen tiettyyn luostariin, seuraan tai aatelissukuun, joka kirjat omisti. Nyt vallankumous saattoi kirjat yhteen ja yhtäkkiä niistä tuli kirjavuori, valtava potentiaalinen mutta hankalasti käyttöön saatettava tietoresurssi.

 

Takavarikoidut kirjat, niitä oli vähintään 12 miljoonaa, koottiin eri puolille Ranskaa suuriin varastoihin käsittelyä varten. Varastotilat olivat sattumanvaraisia, usein kirjoille turmiollisia. Osaa kirjoista ei luovutettu vaan ne salakuljetettiin maasta, osa varastettiin, käytettiin sytykkeiksi tai joutui hiirten ruuaksi. Kansallisomaisuuden hankkiminen kansakunnalle oli helppo toimenpide, mutta sen säilyttäminen ja saattaminen yleiseen käyttöön oli vaikea prosessi.  

 

Kuninkaan kirjaston hoitaja Louis Lefévre d'Ormesson esitti ongelman ratkaisemiseksi ohjelman, jonka tavoitteena oli mm. saattaa kirjat yleiseen käyttöön, huolehtia siitä, että käyttökelpoisista ja kauniista kirjoista säilyy ainakin yksi kappale, sekä jakaa kirjavarat tasapuolisesti maan eri osien kesken. Tavoitteena oli perustaa julkinen kirjasto jokaiseen Ranskan maakuntaan eli departementtiin. Edelleen oli tarkoituksena varmistaa, että kirjat käsiteltäisiin ja järjestettäisiin kussakin maakuntakirjastossa yhdenmukaisella tavalla, jotta "eri puolilla maata matkustava ranskalainen tai ulkomaalainen tiedemies voisi kaikista kirjastoista löytää kirjat samassa järjestyksessä", kuten suunnitelmassa sanottiin. Tämä merkitsi sitä, että kirjojen luettelointi ja luokitus tuli yhdenmukaistaa. Standardointi kaikilla yhteiskuntaelämän aloilla olikin Ranskan vallankumouksen tunnusmerkkejä. Edelleen tuli koota ensimmäisenä Euroopassa yhteisluettelo, josta selviäisi, missä kirjastossa kukin kirja on käytettävissä. Tavoitteet oli tosi vallankumouksellisessa hengessä asetettu korkealle.

 

Suunnatonta tehtävää organisoiva komissio antoi Pariisista käsin ohjeita paikallisille viranomaisille kirjojen käsittelyssä, säilytyksessä ja luetteloinnissa. Vain asianmukaisen luetteloinnin keinoin oli mahdollista siirtää maakunnista kerätyt tiedot Pariisiin perustettuun bibliografiseen toimistoon yhteisluettelon kokoamista varten. Pariisilaiset neuvonantajat lähettivät 15. toukokuuta 1791 yksityiskohtaisen ohjeiston luetteloiden yhdenmukaisuuden varmistamiseksi. Se oli yksi ensimmäisistä koko valtakuntaa koskevista luettelointikoodeista (kuten edellä sanottiin, itävaltalaiset ehtivät ensin). Siihen saakka luettelointiohjeet olivat olleet pääasiassa kirjastokohtaisia.  

 

Toimintaohjeet olivat yksityiskohtaiset ja käytännölliset. Työ oli sinänsä yksinkertaista.  Ensin kirjat numeroitiin siinä järjestyksessä, kun ne varastossa olivat, jokaisen kirjan väliin pantiin liuska tai leikattu pelikortti, johon kirjoitettiin juokseva numero. Sitten numero kirjoitettiin pahvikortille tai pelikortin selkäpuolelle. Pelikortit olivat halvempia kuin varta vasten tehdyt luettelokortit. Erityisesti neuvottiin käyttämään ässäkortteja, kun kirjalla oli pitkä nimeke, jolloin tilan loppuessa kortin selkäpuolelta voitiin jatkaa toiselle puolelle.  

 

Pelikortit olivat halvempia, koska myös pelikorttien maailmassa oli tapahtunut vallankumous: vanhoissa pelikorteissa oli nykyiseen tapaan kuninkaiden, kuningattarien ja prinssien kuvia, mikä ei sopinut vallankumouksen henkeen, ja niin pelikortit vaihdettiin, uusissa oli paremmin ajan henkeen sopivia kuvia, kuten maanviljelijän ja sen sellaisten. Tästä seurasi tietenkin, että käytöstä poistettuja ja takavarikoituja pelikortteja oli runsaasti viranomaisten käytössä. 

 

Numeron lisäksi korttiin piti jäljentää täsmällisesti

– kirjan nimeke mukana kirjan aihetta kuvaava sana,

– tekijän nimi,

– painopaikka,

– kirjanpainajan tai kirjakauppiaan nimi,

– painovuosi,

– kirjan koko. 

Edelleen piti lyhenteillä ilmaista tietoja kirjan sidosasusta, kuvituksesta ja muista ulkoasun yksityiskohdista, samoin moniosaisten teosten osien lukumäärä jne.  

 

Suunnilleen samat tiedot kirjataan vieläkin kirjoista kunnollisiin kirjastoluetteloihin.

 

 Jos tekijän nimeä ei löytynyt mistään kohdasta teosta, piti jäljentää nimeke ja alleviivata siitä se sana, joka parhaiten kuvasi kirjan sisältöä. Kun kortteihin oli vielä lisätty sen maakunnan nimi, jonka kirjastossa teos sijaitsi ja muita alkuperätietoja (kuten alkuperäisen kokoelman nimi), niihin merkittiin vasempaan alanurkkaan piste, jonka kautta vedettiin korttipinon läpi lanka, jottei aakkosjärjestys sekaantuisi, kun kortit lähetettiin Pariisiin bibliografiseen toimistoon.  

 

Korttiluettelo keksittiin pakon edessä. Alunperin luettelokortteja aiottiin nytkin käyttää vain muistilappuina, sillä niistä kopioitiin Pariisissa tiedot suurille paperiliuskoille. Työn alettua tuntua uhkaavan hitaalta luettelon päätoimittaja Bardel keksi luopua turhasta kopioinnista: kortit järjestettiin suoraan luetteloksi.   

 

Korttiluettelon käyttöönotto oli käänteentekevä tapaus kirjastonhoidon historiassa. Vaatimattoman näköinen kortti oli tiedon käsittelyssä joustava väline, joka mahdollisti laajojen aineistojen hallinnan. 1800-luvulla kortti oli samaa kuin mikroprosessori nykyään. Siitä johtaa suora kehityskulku mm. oman aikamme tietokoneisiin, jotka ovat reikäkortin ja laskukoneen risteytys.  (Reikäkortin keksi amerikkalainen Herman Hollerith sata vuotta Ranskan vallankumouksen luettelokortin jälkeen. Vuonna 1890 toimeenpantu USA:n väestönlaskenta oli ensimmäinen suurisuuntainen laskentaoperaatio, jonka aineisto käsiteltiin Hollerithin reikäkorttiteknologialla.)

 

Ranskan vallankumouksellisten bibliografien tarkoituksena oli julkaista yhteisluettelo kaikkien suunniteltujen alueellisten kirjastojen ja kansalliskirjaston kokoelmista.  Suunnittelusta ei optimismia puuttunut: ajateltiin, että 15 henkeä Pariisin bibliografisessa toimistossa olisi viidessä vuodessa koonnut paikallisten viranomaisten lähettämien luettelokorttien perusteella yhteisluettelon, joka sitten olisi julkaistu 50:n folioniteen sarjana. Tässä kävi samalla tavoin kuin niin monessa muussakin samantapaisessa hankkeessa: suunniteltujen 15 hengen sijasta projektin parissa tuli työskentelemään yli 400 henkeä ja siltikään työ ei valmistunut. Ensin luovuttiin yhteisluettelohankkeesta ja päätettiin käyttää korttiluetteloa vain apuvälineenä kirjavarojen tasaamisessa eri alueiden välillä. Sitten sekin kävi ylivoimaiseksi ja suunnitelma haudattiin hiljaisuudessa vuonna 1796. Epäonnistumisen syitä olivat työn ylivoimaiset mittasuhteet, sotien ja levottomuuksien heikentämä talous ja maakuntien viranomaisten epäluulo, että Pariisin suuret kirjastot havittelivat alueellisten kirjastojen harvinaisuuksia. Lisäksi urakkaa sotki se, että aineistoa jouduttiin koko ajan perkaamaan, kun aatelissukujen edustajia palasi vankiloista (kaula tallella), papit peräsivät kirjojaan jne.  Aivan ylivoimainen tilanne.

 

Koko suururakasta ei jäänyt jäljelle kuin valtava kasa vanhoja pelikortteja, joka sekin hävisi, niin että maailman ensimmäisestä korttiluettelosta ei jäänyt mitään jäljelle (muutamia kortteja, joissa on luettelotekstejä, on tosin säilynyt — kuten Lausannen museossa olevat). Maakuntien kirjastojen muodostaminen tosin tapahtui, mutta erittäin kangerrellen ja odotellessa suuri osa kirjoista tuhoutua, myytiin tai muuten hävisi.  

 

Yrityksessä ei kuitenkaan ole tärkeää, onnistuiko se vai ei. Kortti jäi elämään. Korttien käyttö luetteloinnissa ja yleensä tiedontallennuksessa koki valtavan nousun 1800-luvun lopulta alkaen. Kortistojen valtakausi kirjastoissa ja muuallakin jatkui aina 1990-luvun alkuun, jolloin elektroniset luettelot korvasivat ne.  

 

Irtolehtiluettelo Helsingissä

Henrik Gabriel Porthan oli kirjastonhoitaja Turun akatemiassa 1772–1777, mutta jatkoi tosiasiallisena kirjastonhoitajana kuolemaansa 1804 saakka. Hän otti kirjojen asettelussa käyttöön mekaanisen järjestyksen: kirjojen koko ja sidotuksen laatu määräsivät kirjan paikan hyllyssä, kirjalla oli kiinteä paikka hyllyssä (paikkamerkki: signum). Näin säästyi tilaa ja kirjat saatiin tehokkaasti käsiteltyä. Porthanin luettelot olivat kuitenkin traditionaalisesti kirjamuotoisia.

 

Oikeustietelilijä Mathias Caloniuksen kirjasto ostettiin tämän kuoltua valtiolle ja siirrettiin Turusta Helsinkiin. Siitä tuli pesämuna Helsinkiin perustetulle "Julkiselle kirjastolle" (Offentliga biblioteket). Sitä tarvittiin, koska Helsingistä oli tullut 1812 suuriruhtinaskunnan pääkaupunki, jossa oli paljon virastoja ja virkamiehiä. 

 

Julkisen kirjaston kirjastonhoitaja Alexander Blomqvist kysyi Turun Akatemian kirjaston hoitajalta F.W. Pippingiltä, miten olisi paras tehdä aakkosellinen luettelo kirjaston kokoelmista. Pipping neuvoi käyttämään Göttingenin yliopiston kirjaston luetteloa, ”den Göttingska methoden”, mallina. Jokaiselle tekijälle oli varattava oma liuska ja liuskat oli liitettävä yhteen siten, että oli mahdollista lisätä uusia liuskoja tarvitsematta kirjoittaa koko luetteloa uudestaan:

”I afseende på frågan om någon norm i alphabetiska Catalogens uppgörande, anser jag ingen visshet stå att vinnas, emedan proportion emellan bokstäfverne uti hvarje särskilt Bibliothek måste mycket bero af tillfälliga olikheter. Säkrast vore derföre, att såsom [Christian Gottlob] Heyne begynt i Göttingen, bestå ett blad åt hvarje författare, eller till och med åt hvarje särskildt arbete, i alla fall man vill iakttaga någon viss ordning emellan samme författares skrifter; ty om häftena blott genomdragas, kan man då interfoliera huru mycket som hälst, utan att rubba ordningen eller någonsin behöfva omskrifva Catalogen.” (Pipping kirjeessä Blomqvistille 1826.)

 

Blomqvist otti vaarin Pippingin neuvosta, mutta meni vielä askeleen pitemmälle kohti korttiluetteloa. Hän ei sitonut tai liittänyt luettelointiliuskoja toisiinsa, vaan jätti ne irrallisiksi, joten uusien tietojen lisääminen oli vieläkin helpompaa. Liuskoja ilmeisesti säilytettiin koteloissa. 

 

Turun palon (1827) jälkeen yliopiston kirjastoa alettiin Helsingissä rakentaa siellä olevan Julkisen kirjaston pohjalle Pipping hoitajana. Pipping jatkoi Blomqvistin alkamaa luetteloa samoin periaattein. Luetteloliuskoja säilytettiin yhä irrallisina koteloissa. Vasta 1900-luvun alkukymmeninä otettiin käyttöön repertorion kansiot, jotka yhä koristavat kirjaston keskellä olevan luettelosalin hyllyjä. Pippingin aikana käytettiin myös pienempiä liuskoja (kahdeksasosa arkista) paikkaluettelossa (lokalkatalog) ja aiheenmukaisessa luettelossa. 

 

Korttiluettelon uudelleensyntymä Harvardissa

Liuskoille perustuva kirjastoluettelo ei kuitenkaan ole yhtä joustava kuin korteille perustuva luettelo, jos liuskoille kirjoitetaan usean kirjan tiedot. Kirjastonhoidon rationaalisen järjestämisen kannalta ainoa järkevä tapa luetteloida kirjoja, on kirjoittaa yhden kirjan tiedot yhdelle kortille (tai nykyään: yhteen tietueeseen). Kortille kirjatut tiedot voitiin järjestää joustavasti eri tavoin (aakkosellisesti, systemaattisesti, hankintajärjestyksessä jne.), uusia kortteja voitiin lisätä väliin entistä järjestystä rikkomatta. Euroopassa jalansijaa sai 1800-luvulla edellä kuvattu irrallisille liuskoille tehtävä luettelo, joka on välimuoto sidotun kirjaluettelon ja korttiluettelon välillä. Varsinainen korttiluettelo sai uuden alun Amerikassa.

 

Harvardin kirjaston kokoelmista haluttiin 1800-luvun alussa laatia kirjamuotoinen luettelo. Sitä tekemään palkattiin 1812 nuori tiedemies William Croswell. Hänellä ei ollut mitään koulutusta tai kokemusta kirjastotyöstä. Työ eteni hitaasti, vuodet kuluivat, yliopiston johto hermostui. Crosswell sinänsä oli ahkera ja kirjasi tietoja luettelokirjoihin, joita ehti kertyä 19 nidettä, mutta perinteinen menetelmä oli työläs ja hidas. Lopulta yliopiston rehtori asetti takarajan painettavan luettelokirjan käsikirjoituksen valmistumiselle. 14.6.1817 Croswell kirjoitti päiväkirjaansa: ”PM. begin to cut my Manuscripts.” Hän siis alkoi leikellä käsikirjoitustaan ja sijoitti kunkin kirjan tiedon eri liuskoille eli käytännössä korteille. Menetelmä nopeutti työtä suuresti ja Croswell sai luettelon valmiiksi ajoissa, mutta sai silti potkut ja vietti lopun elämäänsä mielenterveydeltään horjuvana. Hänet muistetaan kuitenkin julkaisemastaan tähtikartastosta.

 

Yhden Crosswellin luettelokorteista voi nähdä tämän linkin kautta: https://bostonlookingbackward.wordpress.com/tag/william-croswell/

 

Mutta luettelo ei unohtunut, vaikka pari kirjastonhoitajaa ei sitä huomannut tai ehtinyt hyödyntää; luetteloa käytettiin painettuja luetteloita valmisteltaessa. Kirjastonhoitaja Thaddeus William Harris jatkoi 1830-luvulla uusien kirjojen luetteloimista korttiluetteloon. Kortit sijoitettiin puisiin vetolaatikoihin. Tämä kortisto oli käytössä vuoteen 1912 kaikkien muiden luetteloiden perustana (master record), mutta oli aluksi vain henkilökunnan käytössä.

 

Lopullinen askel modernin korttiluettelon käyttöönotossa tapahtui, kun apulaiskirjastonhoitaja Ezra Abbott ehdotti 1861 kortiston avaamista kirjaston yleisölle, koska se säästi aikaa ja helpotti kirjaston käyttöä: ”The work which is done correctly on these cards is done for ever. The cards that have been written, representing the new and important additions, may be inserted in their proper places in the drawer.” Alkuperäisestä kortistosta tehtiin kaksi kopiota, joista toinen järjestettiin aakkosellisesti, toinen systemaattisesti; alkuperäinen kortisto jäi perusluetteloksi.

 

Korttilaatikoissa oli kaksi korttiriviä; nappuloilla estettiin laatikoiden vetäminen vahingossa ulos. Kortit olivat kokoa 5 x 2 tuumaa; rautalanka vedettiin kortin alareunassa olevan reiän kautta korttien poisottamisen ehkäisemiseksi.

 

Kirjastonhoitaja J. L. Sibley oli omalla tavallaan uranuurtaja: hän palkkasi naisia luetteloinnin rutiinityöhön.

 

Korttiluettelo omaksuttiin myös muutamissa muissa amerikkalaisissa suurkirjastoissa. Kirjastojen järkiperäiseen hoitoon kuuluu mekaanisten työvaiheiden keskitys rationalisointihyötyjen saavuttamiseksi. Jo 1853 Smithsonian Institutionin kirjastonhoitaja Charles Coffin Jewett ehdotti, että yhteen paikkaan kerättäisiin kaikkien amerikkalaisissa kirjastoissa olevien kirjojen tiedot, jokaisen kirjan luettelointitiedoista tehtäisiin painolevy, joiden avulla voitaisiin tuottaa luettelokortteja eri tarkoituksiin — syntyi siis ajatus keskitetystä luetteloinnista. 

 

Korttiluettelon jatkovaiheista ehkä joskus toiste.

Lähteitä:

Michel Foucault: Tarkkailla ja rangaista. Otava 2005.

Judith Hopkins: The 1791 French cataloging code and the origins of the card catalog. - Libraries and Culture 27(4): 378-404, 1992.

Arne Jörgensen: Universitetsbiblioteket I Helsingfors 1827-1848. Helsingfors 1930.

Marcus Krajewski: ZettelWirtschaft. Die Geburt der Kartei aus dem Geiste der Bibliothek. Berlin: Kulturverl. Kadmos, 2002.  Uudistettu englanninkielinen laitos: Paper Machines. About Cards & Catalogs, 1548–1929. The MIT Press 2011.

Robert W. Lovett: William Croswell: Eccentric Scholar. – The New England Quarterly 38(1), 1965: 35-53.

Urho Somerkivi: Bell-Lancasterin vuoro-opetusjärjestelmä Suomessa. Otava 1952.

Pertti Vakkari: Saksalaisen kirjastotieteen juuret historia literarian sisäisessä ja ulkoisessa keskustelussa. Tampere 1992 (Tampereen yliopiston kirjastotieteen ja informatiikan laitoksen tutkimuksia 37)

Tämä teksti oli alun perin viikon esitelmä Ylen ykkösessä 23.7.1990. Mutta sitten muokkasin siitä puheenvuoron Tampereen yliopiston täydennyskoulutuskeskuksen järjestämille luettelointipäiville, jotka pidettiin joko samana tai seuraavana vuonna. Osia tekstistä sisältyy artikkeliini ”Elettiinpä ennenkin: informaatiohistoriaa” teoksessa Tiedon tie. Johdatus informaatiotutkimukseen. Toim. Ilkka Mäkinen. BTJ Kirjastopalvelu 1999, s. 32–72.

Tässä päivitettynä myöhemmin löydettyjen lisätietojen mukaan.  Ja tätäkin tulen täydentämään, kunhan saan oman sekavan kirjastoni järjestykseen, ehkä tekemällä siitä korttiluettelon.

 

Ilkka Mäkinen

 

 Lempäälän kunnankirjaston entisiä luettelokortteja, joita kortiston lopettamisen jälkeen on jaettu halukkaille muistikorteiksi. Ylempi kortti on kirjastossa koneella kirjoitettu. Alempi on (todennäköisesti) Kirjastopalvelun tuottama kortti. Korteissa on suunnilleen samat tiedot kuin Ranskan vallankumouksen aikaisissa korteissa. Boylstonin kirja on ollut sekä pääkirjastossa että Kuljun ja Sääksjärven kirjastoissa.