Swarthafra, vesilahtelainen arkkirunoilija

 
 

 

Lueskellessani Eino Salokkaan kirjaa Maallinen arkkirunoutemme Ruotsin vallan aikana (1923, s. 106–109) törmäsin tuttuun nimeen. Salokas esittelee kaksi 1700-luvun alkupuoliskolla painettuna julkaistua arkkirunoa, joista toisessa mainitaan tekijäksi ”swart hafwra, vesilahdes” eli Swarthafra Vesilahdessa. Mitä ilmeisimmin kyse on samoista Swarthafroista kuin Elisabeth Berg-Swarthafra, jonka ruotsinkielisen muistorunon vuodelta 1689 löysin Vesilahden kivisakastin seinältä vuonna 2019. Runon kirjoittajasta Benedictus Hwalista ja kohdehenkilöstä rouva Elisabeth Berg-Swarthafrasta on julkaistu tietoa Vesilahden seudun sukututkimusseuran Kurjenpolvet-lehdessä 2020 (Riikka Piirosen ja Ilkka Mäkisen artikkelit). (Hautajaisrunon löytämisestä: Ilkka Mäkinen: "Hautajaisruno Vuodelta 1689 Vesilahden Kivisakastissa." Bibliophilos, 3/2022, s. 4-9.)

Salokas liittää mainitut kaksi runoa yhteen, koska kummassakin puhutellaan Maija-nimistä naista, muuten ei ole varsinaista osoitettavaa yhteyttä niiden välillä. Kummassakin veisussa, sillä laulettavaksi ne on tehty, on kyllä samantapaista runollista raikkautta, jota ei aina 1700-luvun arkkiveisuissa tapaa. Ensimmäinen alkaa sanoilla ”Limmingasta lähden pois”. Runo kuuluu näin (rivijako sama kuin arkkiveisussa):

1.
Limmingasta lähden pois //
Suremmasa surus / Näin nyt
minä onnetoin ylkä /
Sill ett enä älä woi poica parca ai-
wan arca / Maija mun pärät
hylijä / Oho Maija Maija rucka cuings
muu satitt tänne huckan / Jot en uscon
jkänäns.

2.
Sill nyt astun sillal wiel/ Wasican
nahcoi seljäsän / Coco tickuri ja tantzan
Ne sull muistox poldan siell / Tulikiwen
tuimau[?] pidän / Terwas tckuin[?] canssa /
Sull nyt tahdon tällä illal / Cunniaxes
crunun sillal lähte laulua laskeman.

3.
Tästä lähte kulkeman / Mainituilda
marckinoilda / Nahca cuorman cansa /
Paxu poica cokeman / Cotimaalee man-
derelle mustal warsallansa / Ja nyt hy-
wäst Limmingalnen hywäst Maijani
pahainen / Mixis minun petitt näin.

4.
Tästä lähte itse pois callin nahcain
caupa mies / Mies cuin heikurasie[?] ai-
nowastans et warsa[?] wois  / Ettei tielle
caluinensa[?] sudet händä rasi / Ja nyt hy-
wäst Maija culda / Waickas päsi pois
minulda. / Cuitengin sul wihastuin.

5.
Jä nyt hywäst limmingainen / Paha
paicka Danieli raucka / Sinun jo kyll mui-
stan ain / Tänne pyrki jäll pian / Onne-
toin kyll olin sielä / Jo coco wijcon toi-
sta / Muistan kvllä pahat pidos / Joit eij
enä sydän himois / Sill pois pyrin aica-
nans.

6.
Wiell nyt wimein sanon sull / Sydä-
mellä surkialla / Maija coskes huoli /
Mingän surun satitt mull / Jonga täh-
den sydan raucka / minus jo pois cuoli /
Jo sis täyty sun nyt jättä / Kännä
tänne anna kettä / Danielill cuin taritze.

7.
Mitäs wielä puhun sull /Lepyisestä
lembiästa / Maija coskes cule / Mingä
surun satitt mull / jonga tähden sydän
raucka / Minus jo pois cuoli / Jo sis
täyty sun nyt jättä / Mene rauhan
embä kiell / Maija parca aiwan arca
toinen ilma tule / Cuin mä tänne tu-
lin taas / coen olla totomaas[?] / Yxin ai-
wan yhtyän.

Tämä arkkiveisu on julkaistu todennäköisesti 1730- tai 1740-luvulla. Se julkaistiin arkissa eli vihkosessa "Colme juuri uuta lystillistä aian wietettä"(luettavissa Kansalliskirjaston digitoimana verkossa: https://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/145471/Colme_juuri_uuta_lystillista_aian_wietetta_ensimmainen.Limmi.pdf?sequence=1 ).  Sekä arkkiveisuista perustavanlaatuisen luettelon tehnyt Arvid Hultin että Salokas arvelevat, että ensimmäinen runo on Swarthafran tekemä. Vihkosen kaksi muuta laulua Salokas määrittää sisällön perusteella ison vihan aikaan Uumajan seudulla sepitetyiksi. Suomalaisia sotilaita oli siellä Suuren Pohjan sodan aikana 1718, kun Kaarle XII yritti valloittaa Norjan, mutta varmaan myöhemminkin, kun venäläiset 1721 polttivat Norrlannin rannikkoa Uumajasta etelään.

Toinen runo, jonka yhteydessä Swarthafran (muodossa "swart hafwra") nimi esiintyy, on suunnattu myös Maijalle. Nyt ei enää ole kyse rukkaset saaneen miehen valitus, vaan hylkääjänä on mies: 

1.
Woi Maija woi Maija, Kuingas minua waiwat,
Ja nijn rascast minun sydändäni caiwat,
En totisest tahdo mä sinua naida,
sinä olet jo wanha Neliän kymmenen.

2.
Enn ole minä wanha Colmen kymmenen,
Sil nuoruden aika on kädesän,
Mä iloisa hyppän sun edessäns,
Nyt tahdon mä ialcani ylösz nosta,
Ja sinun edesäs tantzan dosza.

3.
En huol mä enä sun stantzistas,
Waan päsisin pojes sun Candzistas,
Sä olet minun Cantzan juuri cowin
Ja wienyt wirtan juuri sywin,
Ja wienyt wirtan juuri sywin.

4.
Sun aldos ja laines mun upotawat,
Sun aldos ja laines mun upotawat,
Cans murhes ja surus mun peliätäwät,
Ja sangen cowast minun petäwät.

5.
Etkös enä tule mun tygiön juoman,
En tahdo mä tulla sun tygiös juoman,
Ennen tahdon wettä calja juoda,
Ennen cuin wiekan Majan Malja.

6.
Wie pois wie pois sinun olucannus,
Wie pois wie pois sinun wina krusis,
Saxill ja neuloill olen saanut raha,
Mutt en ole sinul tehnyt paha.

7.
En ole mä sinua pettänyt,
Engä merckijä sinulla jättänyt,
En ole minä sinun wieresäs maan,
Eng ensingän myös sinua sängyn caan.

8.
Jonga raha nyt täyty sullen andaman,
Ja tyhiä cuckaro kotia cantaman,
Woi woi minua mies parga,
Cuhonga minä joudun ja myös carckan.

9.
Jo minä ole samonut Saxan maall,
Olen myös poickenut pohjan maall,
Waaras olen minä Wasas ollut,
Waan sieldä jällens kottia tullut.

10.
Hän suuns awais cuin suden suun,
Cuin lammast ottaman tawoita,
Cans wijatoind Caritza Cocoita,
Cans wijatoind Caritza Cocoita.

11.
Jä hywäst jä hywäst sinä suuri kylä,
En ole mä nähnyt sinust hywä
Waan pahan mielen ja carwan ruusin,
Jong jälken Maija waickiast huusi.

Arkkivihkonen, josta tämä teksti on kopioitu, ei ole laulun ensimmäinen painos. Pipping on luetteloonsa suomeksi präntätyistä kirjoista merkinnyt numerolla 3958 arkkiveisun ”Yxi suuri uusi rackauden ja suuren murhen Wirsi, Jongan on tehnyt swart hafwra, wesilahden Suurimasa kiirusa saunan louckos, Woi Maija woi Maija, cuings minua waiwat, etc. Weisatan omalla nuotillans, Prändätty Tämä Wuonna. 1/4 8.” (Viimeinen merkintä tarkoittaa, että julkaisu on laajuudeltaan neljännesarkkia ja oktaavokokoinen.) Salokas mainitsee, ettei ole onnistunut löytämään tätä painosta, eikä sitä ilmeisesti ole sittemminkään löytynyt, koska Kansalliskirjasto on digitoinut kaksi eri painosta (toinen 1741, toinen ”Präntätty tänä wuonna”) eikä vanhempaa painosta löydy Fennica-luettelosta.

Salokas on kaivanut esille sen tiedon Swarthafrasta, joka oli hänen aikanaan saatavilla (eikä paljon enempää ole sen jälkeen ilmennyt), eli Vesilahden henkiveroluettelon vuosilta 1934, 1735, 1736, 1737 ja 1738. Niissä mainitaan Håråyn kylässä ”Sochn Skreddaren Swarthafra” ja hänen vaimonsa Walborg. Nyttemmin näitä veroluetteloita on digitoitu ja pitäjänräätäli Swarthafra löytyy sieltä:

Kylä, jossa pitäjänräätäli asui, oli siis Huåråis eli Huorois tai Huoroi, suomeksi Huoroila. Sen nimistä kylää ei Vesilahden kartasta ymmärrettävistä syistä johtuen enää löydy. Nimi on sievennetty 1800-luvun aikana Saarelaksi, nykyään se on ilmeisesti Saarikunta aivan Vesilahden itärajalla, muutaman kilometrin päässä Karhunperältä. 

Huoroilan (Huoroi) kylää 1774 tehdyssä isojakokartassa (https://digihakemisto.net/item/2546912207/7167195787/1 ).

Pitäjänräätäli Swarthafran etunimeä ei valitettavasti mainita verolutteloissa, joten hänen henkilöllisyytensä jää arvoitukseksi (Vesilahden kirkonkirjat ovat ao. ajalta hävinneet). Vähän sitä voisi kuitenkin yrittää haarukoida, mutta tarkemmat selvittelyt jätän sukututkijoille. Joka tapauksessa jälkimmäisen Maija-runon minä-kertoja mainitsee harjoittaneensa räätälin ammattia (”Saxill ja neuloill olen saanut raha”), joten tämä yhteys tuntuu uskottavalta. Aiemmin hän on myös joutunut kiertelemään laajalti, Saksassa, Pohjan maalla ja Vaasassa, ja ollut vaarassa, joten ehkä hän on ollut myös sotilas, mutta sen uran jälkeen palannut Vesilahteen räätäliksi.  

Mantereen Mattilassa asuneella Elisabeth Berg-Swarthafralla (1654–1689) ja hänen miehellään rykmentinkirjuri Gustaf Swarthafralla oli muistorunon mukaan seitsemän lasta, tai ainakin hautajaisissa oli mukana seitsemän äidistä orvoksi jäänyttä lasta. Sukututkijoiden haaviin heistä on jäänyt viisi (Piironen, Kurjenpolvet 2020), joista kaksi on poikia. Yksi kuoli sodassa 1704 ilmeisesti naimattomana. Toinen poika, Gustaf oli syntynyt 1674, mutta hänestä sanotaan, että hän on ”kuollut ilmeisesti lapsena”. Nähtävästi hänestä ei siis ole säilynyt tietoja historian aikakirjoissa. 

Mutta entäpä jos Gustaf-poika olisikin jäänyt eloon? Hiskistä (hiski.genealogia.fi/) hakemalla löytyy Kiikan kastettujen luettelosta 1727 syntyneen Lijsa-tyttösen isä Gustaf Swarthafra ja äiti Walborg Sigfredsdotter. Tämä vaikuttaisi lupaavalta, koska vaimon nimi on Walborg, sama kuin pitäjänräätälin. Kuitenkin, jos isä-Gustaf olisi Elisabeth ja Gustaf Swarthafran 1674 syntynyt poika, olisi hän Liisan saadessaan ollut 53-vuotias. Ei sinänsä mahdotonta, mutta hankaluutta lisää se, että samassa Kiikan kastettujen luettelossa seuraa vuosina 1730, 1733, 1734 ja 1738 samannimisen Gustaf Swarthafran kastettuja lapsia, joskin äiti on eri kuin Liisan, nimittäin Maria Matzdotter. Onko kyse samasta Gustafista vai tämän samannimisestä pojasta?  

 Ruotusotilas Gustaf Gustafsson Swarthafra Porin rykmentin rullassa vuonna 1733

(Riksarkivet, Generalmönsterrullor, Arkiv med löpande volymnumrering, SE/KrA/0023/0/998 (1733))

Ainakin on kyse Kustaa Kustaanpojasta, sillä Porin rykmentin rullista 1733 löytyy erverstiluutnantin komppaniasta  Kiikan Kilpjoelta Sutarin talon sotilastorpasta Gustaf Gustafsson Swarthafra, ikä 31, virassa 11 vuotta, syntyisin Pohjanmaalta, naimisissa. Se, että sotilas oli kotoisin Pohjanmaalta, on merkillepantavaa, koska ensimmäisessä yllä mainitussa arkkiveisussa mainitaan Liminka.

Pitäjänräätäli Swarthafra ilmestyy vielä kerran asiakirjoihin. Turun ja Porin läänin tositekirjassa 1738 mainitaan, että pitäjänräätäli on "todettu, ettei hänellä ole yhtään varoja lukuunottamatta yhtä lehmää, joka oli ulosmitattu, mutta pian tämän jälkeen peto repi sen kuoliaaksi". (Turun ja Porin läänin tilejä. Asiakirjat. 7516 Tositekirja  (1738-1738). Tiedosto 237. Kansallisarkisto. ) 

Rykmentinkirjurin ja tilallisen poika pitäjänräätälinä osoittaa alenevaa säätykiertoa, ruotusotilaana oleminen ehkä vielä selvemmin. Isonvihan aika murskasi monen suvun ja yksilön saavutukset.

Mantereen Mattilassa lapsuutensa viettänyt Gustaf Swarthafra on voinut elää jonkun elämänsä vaiheen Pohjanmaalla, ehkä Limingassa, ollut mukana Suuren Pohjan sodan taisteluissa eri puolilla Suomea ja Ruotsia, mm. Uumajassa, ehkä myös Saksassa, ja palannut sodan jälkeen Suomeen asettuen Vesilahteen Huoroilan kylään ja ruvennut pitäjänräätäliksi ja siinä sivussa rustaillut arkkiveisuja. Joko hän tai (myös) hänen poikansa on (ehkä) ollut ruotusotilaana Kiikassa.  

Täysin ei pitäjänräätäli-arkkiveisurunoilijan arvoitusta tällä kertaa voi ratkaista, mutta alku on olemassa.  Ainakin varmaa on, että Vesilahti voi liittää rikkaaseen kulttuuriperintöönsä myös arkkirunoilijan 1700-luvun alkupuolelta.