Kesää ja syksyä 1944 yhden Väänäsen kokemana

 [Kirjoitus on julkaistu alunperin Väänästen sukuseuran lehdessä Väänästen Sukupuu 32(2024), s. 13–17.]

Riitta Mäkinen (Karhunperän emäntä)

Kuluneen kesän ja syksyn aikana on muisteltu 80 vuoden takaisia tapahtumia, jatkosodan loppuvaiheita ja syksyn 1944 käänteitä. Tuoreessa tietokirjallisuudessa on käsitelty myös ihmisten kokemuksia ja henkistä selviämistä. Kaikki eivät siirtyneet rauhan aikaan mieleltään terveinä. Moni rintamamies alkoholisoitui, toiset saivat pelottavia kiukkukohtauksia.

Isäni Jouko Väänänen (1922–1998) välttyi isommilta niin ruumiin kuin mielen vammoilta. Luin nyt uudelleen hänen muutamaa kirjettään vuodelta 1944 sekä muistelukirjoitusta, jonka hän pyynnöstä laati 1990-luvun puolivälissä. Mikä oli 22-vuotiaan vänrikin kokemus vetäytymisvaiheesta ja aselevon jälkeisestä ajasta? 

                                                    Jouko Väänänen muutamia vuosia sodan jälkeen.
 

Lukion matematiikka pohjatietoinaan Jouko oli saanut tulenjohtokoulutuksen. Tulenjohtajien piti laskea ja ilmoittaa tykeille ampuma-arvot tykkien suuntaamista varten.. Vuoden 1942 puolivälistä hän oli palvellut Itä-Karjalassa Äänisen rantamilla.

Suurhyökkäys pakotti vetäytymiseen

Kesäkuussa 1944 Neuvostoliiton suurhyökkäys lopetti parivuotisen asemasodan, johon oli melkein jo totuttu. Varsin yleisesti oli kyllä ymmärretty, että Natsi-Saksan sotaonni oli kääntynyt, ja Suomen pitää pyrkiä irti niin sodasta kuin aseveljeydestä. Kevättalvella oli ollut muutamia rauhankosketuksia, mutta ongelmana olivat Neuvostoliiton suuret vaatimukset sekä Suomen riippuvuus Saksan ase- ja elintarviketuonnista.

Vaikka Neuvostoliiton hyökkäystä osattiin pelätä, sen alkaminen suurella ylivoimalla 9. kesäkuuta oli yllätys. Viikon päästä alkoi Suomen armeijan tietoinen vetäytyminen. Kesäkuun 16. päivä ylipäällikkö antoi käskyn Itä-Karjalan tyhjentämisestä.

Suurhyökkäyksen alkaessa Jouko oli valmistautumassa lomalle, veljensä häihin. Mutta melkein kaikki lomat peruttiin, ei sentään sulhaselta. Sotasairaalassa kohdanneet Jorma Väänänen ja Hilkka Mustaparta saivat toisensa 19. kesäkuuta sulhasen kotona Muuruveden Murtolahden Murtolassa.

Samana päivänä Jouko muistaa matkustaneensa patterinsa kanssa vesitse Suurlahdesta Kontupohjaan. Toisen hinaajan vetämän proomun vihollisen kone upotti Ääniseen. Mukana meni sotilaita sekä patteriston arkisto. Jälkimmäisen menetys oli Joukolle oikeastaan helpotus. Arkisto oli ollut hänen hoidossaan ja sotkuinen. – Kommentti kuvaa Joukon tapaa muistella sotaa. Se ajatus, että yhtä hyvin upottava pommi olisi voinut osua siihen alukseen, jossa hän itse matkasi, on tajuttava rivien välistä.

Seuraavana päivänä alkoi neuvostojoukkojen varsinainen eteneminen Itä-Karjalassa. Joukon yksikkö siirtyi Kontupohjasta Äänislinnaan eli Petroskoihin, hän ei muista maanteitsekö vai junalla. Mieleen on kuitenkin jäänyt erikoinen näky: jokea pitkin seilasi palava tukki. Ilmeisesti se oli peräisin jostain räjäytetystä sillasta.

Viivytystä ja kaaosta

Äänislinnasta vetäydyttiin Säämäjärven ja Sotjärven väliselle kannakselle, jossa pysähdytiin viivyttämään vihollista. Sotahistoriallisten lähteiden mukaan elettiin heinäkuun alkupäiviä. Joukon tehtävänä oli hoitaa tykistön tulenjohtoa pienellä hiekkaharjanteella. Paikalla oli hiukan juoksuhautaa ja poteroa, ilmeisesti etenemisvaiheen ajalta. Ne olivat kuitenkin liian matalia tarjotakseen suojaa kranaattitulelta. Pioneerilapioita oli vain yksi, kun muut oli matkan varrella heitetty menemään. Niinpä monttuja syvennettiin kourin.

Tässä kohden muistelmaa näkyy tiettyä tuskaisuutta. ”Tulenjohtopaikalle näkyi järven toisella puolella ollut kylä. Sen läpi kulki maantie, jota pitkin venäläiset joukot etenivät meidän asemiamme kohti. Pyysin sinne tykistötulta, mutta en saanut. Oli säästettävä ammuksia-” Jouko jatkaa, että viestialiupseerina oli kersantti Pentti Heikkinen, maaherran poika ja Haukiniemen tilan isäntä kotipitäjästä. Tämä jo hermostui Joukon ruinaamiseen ja ja ärähti kiukkuisena, että tällä radiollako minä heitän niitä ryssiä.

”Kun aikamme odottelimme, oli vihollisen jalkaväki edessämme metsän reunassa pienen aukeaman takana. Myös tykistö ja kranaatinheittimet olivat päässeet asemiinsa.” Yksi venäläisten kuorma-auto erehtyi ajamaan läpi etulinjan. Suomalaisten kivääritulitus pysäytti sen ja kuljettajan vierestä hyppäsi vaaleatukkainen naissotilas. ”Hänen matkansa päättyi maantienojaan.” – Kirjoituksessaan Jouko ei kommentoi asiaa sen enempää, ei myöskään omaa osuuttaan, mutta kerran hän antoi poikansa ymmärtää, että naisen ampuminen ja muutamien tovereiden suhtautuminen on jäänyt ahdistavaksi muistoksi.

Torjuntataistelu kesti jonkun vuorokauden, tulitus oli molemminpuolista. Pari sattumusta jäi Joukon mieleen: Hän antoi patteristoon vahingossa oman sijainnin koordinaatteja. Onneksi viereinen mies huomasi asian ja vältyttiin omien tulitukselta. Toista muistoa hän kertoi joskus tarinoidessaankin: Tykkimies, ”joka pelkäsi vielä enemmän kuin me muut”, istua kyyhötti matalan poteron pohjalla kanto jalkojensa välissä. Kuinka ollakaan, kannon juureen, miehen jalkojen väliin putosi kranaatti, muttei räjähtänyt. Ällistynyt mies tuijottamassa suutariksi jäänyttä kranaattia jäi selkeänä Joukon silmiin.

Kerimäkeläinen tykkimies Kettunen taas ei pelännyt, vaan, hyppäsi kesken kranaattitulen ylös montusta ja heitti radion antennijohdon läheisen puun oksille. Se temppu palautti välillä katkenneen yhteyden patteristoon.

”Siinä vihaa pidettäessä oli tilanne välillä jo niin tukala, että osa asemista tyhjeni. Puolustajat – jalkaväki – lähtivät oma-aloitteisesti kohti Suomea. Tilalle juoksi jotain nuorta väkeä, aivan ilmeisesti vielä asevelvollisia ja otti asemat haltuunsa”. Tämä kertoo osin kaoottisesta vaiheesta, jossa pakokauhu valtasi osan miehistä.

”Näissä asemissa toppuuteltiin veli venäläistä muutama päivä”, jatkuu lakoninen selostus. ”Sitten pantiin kamppeet kasaan ja lähdettiin.” Joukon kulkuväline, polkupyörä oli käyttökelvoton, sillä joku oli ”tarvinnut renkaan venttiilin”. Toiste kertomansa mukaan hänen oli ollut tarkoitus ottaa edellään lähettämänsä muut miehet kiinni juuri pyörällä.

Tapauksia tämän tarkemmin selostamatta Jouko ilmaisee: ”Tämä kahina tuotti minulle VR 4:n ja luutnantin napit kaulukseen.” 

        

Armeija tarjosi sotilaille piirrosvinjetein varustettua kirjepaperia sekä ilmaisen kenttäpostin. Tällainen vinjetti on yhdessä Joukon kirjeessä.

Kirjeessä kotiväelle 14.7. on hiukan enemmän valaistusta. Vaikuttaa siltä, että se oli ensimmäinen kirje pidempään aikaan. Varsinaista manöövereistä kirje ei kerro, sehän oli kiellettyä. Jouko kuitenkin ilmaisee, että kotoa mukaan saadulla ”Ukko-Mauser” -pistoolilla (jota rauhan aikana käytettiin teurastuksessa) on ollut käyttöä. Ja sitten:

”Olen myös tullut huomaamaan, että nukkuminen ja syöminen on vain paha tottumus. Eräässä vaiheessa en nukkunut kolmeen vuorokauteen hetkeäkään ja samaan aikaan olin puolitoista vuorokautta aivan syömättä.” 

Valitettavasti tämän kirjeen jatkosivu on hävinnyt. Kirjeen alussa Jouko rauhoittelee kotiväkeä kertomalla sen hetkisestä suhteellisen hyvin varustetusta lepäilypaikasta. Mitä tarkkaan ottaen oli tapahtunut, löytyneisi Kansallisarkiston sota-asiakirjoista. Verkosta löytyy joitain sotapäiväkirjoja Sotjärven ja Säämäjärven taisteluiden ajalta, mutta niitä on asiaa tuntemattoman hankalaa tulkita. Ensimmäisen divisioonan historia (Tuokko 1995) ilmaisee parilla rivillä , että ”hyökkäykset torjuttiin tykistön ja jalkaväkiaseiden tulella ja reservin vastaiskulla häädettiin hyökkääjä lähtöasemiinsa”. Vihollinen siirsi painopistettä toisaalle.

Suomenlahden rannoille ja ”outoihin aikoihin”

Sitten Joukon patteristo, oltuaan lentopommituksen alla Paperon asemalla, siirrettiin Suomenlahden rannikolle. Luutnanttimme alkoi johtaa tykkitulta vihollisen valtaamaan Teikarin saareen.

Heinäkuun 20. päivä Jouko pääsi kiittämään paketeista. – Voi kyllä ihailla silloista postin kulkua, joka tavoitti milloin minnekin liikkuvat sotilaat! – Sota-ajan kirjeissä ei saanut ilmoittaa tarkkoja olinpaikkoja, mutta sen verran poika paljasti, että oli uinut Suomenlahdessa.

Elokuun 3. päivä Jouko kiittää kotiväkeä kalakukosta! Hänellä ei kyllä muutenkaan ollut tuolloin ruokapuolessa valittamista, vaan kalaa ja mustikoita riitti. Ylipäänsä Jouko pyrki esittelemään kotiväelle asiat parhain päin, usein aika hirtehisesti ja ehdottomasti ilman tunteellisuutta.

Syyskuun 7. päivä solmitun aseleposopimuksen jälkeen Jouko siirrettiin vartioimaan Porkkalan vuokra-alueen rajaa ja mm. rakentamaan piikkilanka-aitaa. Näiltä ajoilta on mukavia muistoja, jopa keskuslämmitystalossa asumisesta. Ja nyt sai kotiväelle kertoa olinpaikkansa tarkasti. Loka-marraskuun vaihteessa Joukon patteristo kuljetettiin junalla Haminaan. Samassa junassa kuljetettiin itää kohti venäläisiä sotavankeja.

Haminassa Jouko koki ”sotilasurani alennuksen hetken”. Hänet oli määrätty katupartioon, jonka oli määrä lopettaa luvattomat tanssit. Mutta koska aiemmat vastaavat yritykset olivat päättyneet keskeyttäjien ulosheittoihin, ”menimme maneesiin, panimme katupartion merkkinä olleet käsivarsinauhat taskuihin, piilotimme aseet ja teimme kuten muutkin, tanssimme.”

Armeijan hierarkia säilyi loppuun asti; upseerilla oli edelleen esimiestehtäviä. ”Haminassa sain huostaani pienen kotiutettavan miesjoukon. Heidät piti viedä Pieksämäelle.” Se tehtävä oli helppo. Jouko itse asevaatteineen kotiutettiin Kuopiossa.

”Ne olivat outoja aikoja”, totesi Joukon nuorempi sisar Sirkka-Liisa Heinonen, kun tiedustelin hänen muistojaan syksystä 1944. Vaisuja olivat kotiin palanneet veljet olleet. Heidän ei kuitenkaan tarvinnut ihmetellä, mihin nyt, monen rintamavuoden jälkeen ryhtyisi. Kaikilla kotiutetuilla suunta ei ollut yhtä selvänä kuin Murtolan pojilla: Jormalla riitti töitä kotitilalla, ja nuoren parin esikoista odotettiin kevätpäiväntasaukseksi. Jouko puolestaan aloitti agronomiopinnot Helsingin yliopistossa. 

 Murtolan Väänäsiä, vas. Sirkka-Liisa, August, Jorma, Hilja ja Jouko. Monet otattivat sotavuosina vakavan perhekuvan; tausta-ajatuksenoli, että se jäisi muistoksi, jos perheenjäseniä menetettäisiin. Jorma ja Jouko onneksi palasivat. Kuva on otettu ennen kesää 1944, sillä Jouko on vielä vänrikki.

 

Useimmat koulut ja oppilaitokset avattiin vasta marraskuussa. Kotirintaman nuoriso oli tarvittu sadonkorjuussa ja muussa elintärkeässä työssä. Sota jatkui Lapissa huhtikuuhun 1945 asti ja kaikkinainen pula ja puute paljon pidempään. Poliittiset olot muuttuivat ja liittoutuneiden valvontakomissio valtasi määräysvaltaa.

Selviytymisen keinoja                                                                                                                  

Muistelmansa loppulauseessa Jouko Väänänen huomauttaa, että tarinaan on kertynyt epäoleellisia sattumuksia ja varsinainen sodan kuvaus on jäänyt vähäiseksi. ”Toisaalta en ollutkaan kovissa tulimyrskyissä enkä uuvuttavissa taisteluissa.”

Muutamista tiukoista vaiheista huolimatta Joukon sotapolku taisi todella olla helpompi kuin vaikka Rukajärvelle tai Tali-Ihantalaan joutuneilla. Toisaalta hänen muistellaan kotiin palatessaan viskanneen pistoolin pöydälle ja todenneen että ilman sitä hän ei olisi tässä. Sen koommin Jouko ei sitten tainnut tarttua aseeseen, ei vaikka vuotuiset hirvijahdit kuuluivat työpaikan sosiaalisiin kuvioihin. Ja telttailusta isä yksiselitteisesti ilmoitti saaneensa tarpeeksi, kun me lapset ehdotimme muotiin tullutta ”camping-harrastusta” meidänkin perheelle.

Joukon henkistä selviämistä taisi auttaa tietty suojakuori, hiukan venkoileva asenne, joka savolaisille on muutenkin usein ominainen. Sotayhteyksissä sellaista sanottiin myös jermuiluksi. Asenne onnistui varmasti paremmin nuorelta poikamieheltä kuin perheelliseltä vastuunkantajalta. Kirjeet kotoa olivat kyllä selvästi tärkeitä.

Tunteikkainta, mitä säilyneissä kirjeissä näkyy, on helmikuulta 1945. Jouko oli taas saanut paketin. ”Se sisälsi niin hirveän hyviä leivonnaisia. Sehän on kyllä itsestään selvä asia, että ne ovat hyviä, koska ne ovat meidän äidin laittamia. Meidän äiti kun ei laitakaan muuta kuin hyvää.” Varsinaista tunteilua Jouko ei myöhemminkään juuri harrastanut, mutta lämmin ja leppoisa perheenisä hänestä tuli, myös päätoimittaja, majuri ja professori h.c.

Yhteiskunnan tasolla koko kansan selviämistä auttoi se, että järjestelmät toimivat, posti ja liikenne kulki, palkat maksettiin ajallaan ja niukat resurssit jaettiin kutakuinkin oikeudenmukaisesti. Sankarivainajat tuotiin kotipitäjän multiin. Saamme kiittää suomalaisten tunnollista, suorastaan pomminkestävää, positiivista byrokratiaa sekä yhteisvastuun henkeä, joka rakoili vain vähän.

Merkille pantavaa on myös, että vaikka sankarivainajia oli paljon, siviiliuhreja tuli vähän verrattuna esimerkiksi Saksan kaupunkien tuhoihin. Ei myöskään jäänyt kalvavia tunnemuistoja yhteistoiminta- ja vastarintaihmisten kesken, kuten joissain miehitetyiksi joutuneissa maissa. Jälleenrakennus, varsinkin omien kotien pystyttäminen auttoi purkamaan traumoja ruumiilliseen työhön. Ja vaikka laitavasemmisto muista kansalaispiireistä tuntui uhkaavalta, sen esiinnousu oli samalla haaste lähteä uusiin kehitysaloitteisiin ja energiseen toimintaan.