Kuvia ja tarinoita Miemolan ja Peurauden menneisyydestä, osa 2. Peuraus, Inkilä, Harviala.
Peuraus vuoden 1782 isojakokartassa (Kansallisarkisto).
Tämän tarinan ensimmäisessä osassa poimin Rantakartanosta tietoja vanhoista sanomalehdistä ja valokuvia Finna.fi -palvelusta.
Jatketaan Miemolan muita taloja ja Peurautta koskevien löytöjen parissa. Kertyvä saalis on yhtä sattumanvarainen kuin Rantakartanoa koskien: sitä, mitä sattuu löytymään. Kylän kunnollinen historia saa vielä odottaa itseään.
Vänrikki Stoolin sankari Peuraudessa
Åbo Allmänna Tidning -lehdessä ilmestyi 11.4.1812 ylläoleva ilmoitus. Peurauden isäntä kapteeni (evp.) Gustaf Johan Gyllenbögel oli kuollut edellisenä vuonna ja nyt oli edessä perukirjoitus. Allekirjoittajana oli leski Anna C. Gyllenbögel, omaa sukua Mattheiszen. Gyllenbögelit olivat hankkineet tilan 1785. Kelpo ihmisiä varmaan, mutta paljon tunnetumpi oli heidän poikansa Anders Gyllenbögel (1770–1852). Hän oli syntynyt Kokemäellä 1770 ja oli siis 15-vuotias, kun Gyllenbögeit tulivat Peurauteen. Myös Anders meni sotilasuralle. Hänellä oli töitä myös kotipuolessa, kun hän nuorena upseerina johti Rikalan kanavatyömaalle komennettuja ruotusotamiehiä (Rikalan kanavasta kerrotaan Mattilan kyläkirjassa sekä verkkoartikkelissani Olivatko esi-isäsi töissä Rikalan kanavatyömaalla?, jossa tosin nimitän Anders Gyllenbögeliä kapteeniksi, mitä hän ei vielä silloin ollut ).
Gyllenbögel kunnostautui kapteenina Suomen sodassa 1808–1809. Hän kokosi vapaaehtoisista ahvenanmaalaisista ja muista suomalaisista pataljoonan, joka taisteli Döbelnin alaisuudessa. J. L. Runeberg mainitsee Anders Gyllenbögelin runossa Döbeln Juuttaalla. Sodan päätyttyä Gyllenbögel otti virkaeron everstiluutnantin arvoisena. Hän asui loppuvuotensa Yyterin kartanossa Porin edustalla, ja kuoli 1852 arvostettuna veteraanina.
Gyllenbögeleiden aika Peuraudessa päättyi 1818, minkä jälkeen tila siirtyi talonpoikaiseen omistukseen. Ajan tavan mukaan uusi omistajasuku otti sukunimekseen Peuraus.
Vuosi 1908 oli kummallinen Peurauden historiassa, koska talo sai kolmeen eri otteeseen huomiota lehdissä, valitettavasti ikävistä asioista.
Kesäkuun alussa 1908 Peuraudessa syttyi suuri tulipalo, joka tuhosi päärakennuksen ja kolmi muuta rakennusta, joista yksi ilmeisesti oli navetta.
Aamulehti 3.6.1908 s. 3.
Karja siis saatiin pelastettua, mutta sika ja kolme vasikkaa jäivät liekkien saaliiksi. "Koko talossa jäi tällä tavalla palamatta vain sauna, makasiinit ja riihet." Jäljelle jäi siten Lempäälän vanhin aitta, joka saattaa olla 1600-luvulta (ks. Juha Kuisman artikkelia Lempäälän Joulussa 2024 s. 30–33).
Lehti jatkaa: "Tuli oli alkunsa saanut arvattavasti kipinästä, sillä ensiksi huomattiin talon päärakennuksen katto olevan tulessa. Mitään sammutusneuvoja ei paikalla ollut, ja vasta palon loppupuolella saatiin paikalle Lempäälän kylästä neljä ruiskua, niitä kun oli kuljetettava kuusi kilometriä, eikä sitäpaitsi paikkakunnalla ole palokuntaa. Sammuttaminenkin kävi perin kehnosti, sillä muutamasta ruoppalävestä saatiin vettä. Tämä oli kumminkin niin sameata, että se pien tukki ruiskujen reijät, jotenka pian saatiin olla melkein toimettomina. Talompaloi puolessatoista tunnissa aivan poroksi."
Vakuutukset eivät korvanneet vahinkoja. Tapaus sai lehden pohtimaan kunnan palontorjuntaoloja: "Lempäälässä on yleensä oltu välinpitämättömiä palokuntahommissa. Kohta on kokonainen vuosi siitä, kun palokuntaa pitäjään ruvettiin puuhaamaan, eikä vieläkään olla tuskin alkua pitemmällä. Ehkä jo nyt ruvetaan ripeästi toimimaan."
No ei ruvettu, sillä Lempäälään saatiin vapaaehtoinen palokunta vasta 1921 (E. A. Aaltio: Lempäälän kunnallishistoria 1866–1966, s. 252).
Valitettavasti ei mennyt kuin kymmenen vuotta, kun Peurauden päärakennus taas paloi perustusta myöten, muitakin rakennuksia paloi, mutta ei em. vanha aitta. Silloin maaliskuussa 1918 syynä oli punaisten tykkituli . Jälki oli tämännäköistä:
Peuraus keväällä 1918. (Kuva: Museovirasto.)
Mutta palataan vuoteen 1908. Samalla Aamulehden sivulla, jossa kerrottiin tulipalosta, on myös toinen tähän liittyvä uutinen:
Aamulehti 3.6.1908 s. 3.
Raamatun sivun reunoista hiiltynyt kappale oli siis lentänyt yli kymmenen kilometriä ja laskeutunut akaalaisen talon edustalle.
Toinen tapaus, josta Peuraus joutui julkisuuden valokeilaan, oli tapahtunut vähän ennen tulipaloa.
Ja toisen kerran 27.8.:
En tiedä, mitä näihin kahteen ilmoitukseen sisältyy. Oliko kihlaus purkautunut vai oliko joku tehnyt kepposen pariskunnalle? Ja miksi ilmoitukset (ilmeisesti) ilmestyivät vain Kansan Lehdessä? En tiedä sitäkään, asuiko Paavo Peuraus enää tuolloin syntymäkodissaan.
Siirrytään Inkilästä löytyviin tietoihin.
Inkilä vuonna 1729 tehdyssä kartassa (Kansallisarkisto). Kartta tehtiin Peurauden ja Harvialan verovalitusta varten, joten Inkilä on vain viitteenomaisesti piirretty. Kuvassa kuitenkin näkyvät hyvin tiet ja rakennusten sijainti. Päärakennuksesta alas oikealle on sotilastorppa (Soldattorp).
Inkilä 1782 tehdyssä Miemolan isojakokartassa (Kansallisarkisto).
Inkilän rauniot
Inkilästä ei vanhoissa sanomalehdissä ole juuri muuta kuin virallisia kuulutuksia, työpaikkailmoituksia ja kuolinimoituksia.
Inkilän vaiheiden dramaattisin vuosi oli 1918. Silloin kuoli Inkilän entisen isännän Kustaa Inkilän leski Amanda pakomatkalla Rikalassa:
Luonnonkaunis Harviala
Harviala vuonna 1729 tehdyssä kartassa (Kansallisarkisto).
Pari sataa vuotta yllä olevan kartan tekemisen jälkeen Harviala tuli 1910 Nils Palanderin omistukseen. Palander oli menettänyt Kuljun kartanon 1910, mutta jatkoi maanviljelystä Harvialassa. Harvialan tuolloisen päärakennuksen edustalla otettiin viehättävä kuva 1913:
Harvialan päärakennus 1913. (Kuva: Toivo Paatola, Vapriikin kuva-arkisto.)
Valitettavasti myös Harviala joutui vasaran alle. Tilan konkurssihuutokauppailmoitus oli Suomalaisessa Wirallisessa Lehdessä 8.4.1914. Paikkaa kuvattiin ansaitusti "luonnonihanaksi". Huutokaupassa 19.5.1914 tila myytiin osakeyhtiölle "O.Y. Miemola A. B.", jonka Hämeen Sanomissa 23.5. olleen uutisen mukaan "useat lempääläiset olivat perustaneet juuri tämän tilan ostamista ja hoitamista varten". Ehkä yhtiö oli Palanderin ystävien muodostama, koska Palander jatkoi Harvialan asumista ja tilan viljelemistä kuin ei mitään konkurssia olisi tapahtunut. Hän myös osallistui sotien välisenä aikana ahkerasti Lempäälän kunnan hallintoon luottamushenkilönä ollen kunnallislautakunnan esimien, kunnan rahastonhoitaja, köyhäinhoidon esimies sekä sähköyhtiön hallinnon ja säästöpankin isännistön jäsen.
Kevään 1918 tapahtumien aikana Harviala tiettävästi säästyi tuhoilta. Palander kuitenkin rakennutti tilalle uuden komean päärakennuksen, jonka suunnitteli tunnettu arkkitehti Armas Lindgren (ks. Eeva Anero: Professori Armas Lindgrenin arkkitehtuuria Lempäälässä. Lempäälän Joulu 1988).
Finna-hakujärjestelmästä löytyy hakusanoilla "Harviala Lempäälä" myös kuvia "naisten kurikomppaniasta" Lempäälän Harvialassa toisen maailmansodan aikana. Olen koettanut selvittää, toimiko ao. laitos todella Miemolan Harvialassa, mutta siitä ei löydä mitään muita tietoja eikä sitä mainita Pekka Niirasen perusteellisessa tutkimuksessa "Työleirien saaristo. Työleirijärjestelmä Suomessa 1942–1944." (2022), eivätkä paikkakuntalaisetkaan muista, että sellainen Miemolan Harvialassa olisi ollut. Ehkä on sekoitettu Vanajan Harviala (nykyään Janakkalaa) ja täkäläinen Harviala.
Sotien jälkeen Harvialan maat jaettiin. Päärakennuksessa aloitti toimintansa Kivalakodit, tuotantorakennukset ja viljelysmaat tulivat evakkoperhe Koirasen kodiksi.
Tiekokous 1939
Tätä kirjoittaessani on pari päivää Miemola-Kautus -yksityistien tiekokoukseen. Tiekunnan historia alkoi 1911, kun tien varrella asuvat sopivat hoitovastuista. Pöytäkirja ja kartta sopimuksesta on Mattilan kyläkirjassa s. 144–145. Tie kulki silloin Peuraudesta Inkilän kautta Rantakartanon tiehaaraan suunnilleen samoin kuin nykyään, mutta Rantakartanosta se kääntyikin kohti koillista nykyisen peltotien uraa, jatkui metsän läpi rautatielle siinä kohtaa, jossa nyt on ysitien ylittävä rautatiesilta, ja päätyi maantielle osapuilleen Lietsamon risteyksen kohdalla.
Kartassa vuodelta 1959 Miemola-Kautus -tie on jo olemassa,
mutta vanha tieura on myös selvästi näkyvissä (vanhatkartat.fi).
En tiedä tarkkaan, koska tien alkupää muutettiin Sulkolassa olevan Kautuksen talon vaiheille (jolloin tien nimeksi tuli Miemola-Kautus yksityistie); se tapahtui joskus vuosien 1948–1959 välissä (päätellen vanhoista kartoista). Joka tapauuksessa, kun tien osakkaat kutsuttiin kokoukseen 1939, tie oli vielä vanhalla paikallaan:
Lempäälän-Vesilahden Sanomat 10.6.1939 s. 4.
*******
Teksti: Ilkka Mäkinen
Kommentit
Lähetä kommentti