Burgundin herttua eksyy metsään
Burgundin herttua Filip Hyvä (Philippe le Bon, kuva: Wikipedia)
Pyhän Antoniuksen päivänä 17.1.1457 Burgundin herttua Filip Hyvä (1396–1467) riiteli rajusti poikansa Kaarlen kanssa Brysselin linnan kappelissa. Johan Huizinga kertoo Keskiajan syksy -teoksessaan (20. luku) tapauksesta selostaen ja kääntäen Georges Chastellainin Burgundin herttuoiden kronikkaa. Huizinga vertaa Chastellainin realistista ja eloisaa kuvausta Jan van Eyckin maalauksiin. Huizinga lainaa suoraan pitkät pätkät Chastellainin kuvausta. Itse mehevän riidan kuvauksen voi siis lukea J. A. Hollon taidokkaana suomennoksena Keskiajan syksystä, mutta tilanteen jatkon Huizinga selostaa ylimalkaisemmin, joten käännän siitä tähän otteita.
Charolais'n kreivi Kaarle, myöhempi herttua Kaarle Rohkea
(Charles le Téméraire, kuva: Wikipedia)
Portugalin Isabella (Isabelle de Portugal), Filip Hyvän puoliso (kuva Wikipedia)
Riidan jälkeen Kaarle vetäytyi äitinsä herttuattaren Portugalin Isabellan (1397-1471)
kanssa linnan yläkerroksiin. Herttuan hovissa oleskeleva Ranskan kruununprinssi (dauphin), tuleva kuningas Louis XI (1423–1483), yritti sovitella Kaarlen puolesta herttuan kanssa, mutta herttuan raivo ei ottanut laantuakseen. Hän karkotti kruununprinssin luotaan ja jäi murjottamaan kappeliin. Välttääkseen uudestaan kohtaamasta sovinnon puolesta anelevaa kruununprinssiä ja vielä enemmän poikaansa ja herttuatarta, herttua päätti lähteä ratsain Halin kaupunkiin (nykyinen Halle, noin viisi km Brüsselistä eteläkaakkoon).
Hän kutsui luokseen kamaripalvelijansa Jehan Coustainin ja sanoi tälle: ”Jehan, menkää sanomaan herra Croylle, hänen veljelleen ja herra Sempylle (herttuan hovimiehiä), että he heti viipymättä kolmistaan nousevat satulaan ja ratsastavat suoraan Haliin, missä he kohtaavat minut vielä tänä yönä.” Jehan teki työtä käskettyä ja hovimiehet lähtivät heti matkaan.
Kuningas meni kappelista viereisessä metsikössä olevaan rakennukseen, jonne hän oli pyytänyt Jehania tuomaan pienen hevosen. Herttua nousi ratsaille ja pyysi Jehania antamaan hänelle 20 floriinia. Herttua, jolla oli pieni miekka mutta ei säärystimiä, lähti kertomatta lähemmin aikeistaan ratsastamaan läpi metsikön Jehanin jäädessä tätä hämmästelemään. Kääriytyneenä kauttaaltaan viittaansa, jottei kukaan häntä tuntisi, herttua kannusti hevostaan ja ratsasti kuin ritari kohti porttia, jonka kautta aikoi lähteä kaupungista pelkäämättä muuta kuin, että joku häntä seuraisi tai tunnistaisi hänet.
Päivät olivat tähän aikaan lyhyitä ja ilta oli jo pitkällä, kun herttua nousi ratsaille ja lähti maastoon yksin. Sattui, että juuri tuona päivänä, pitkän ja ankaran pakkasen jälkeen oli tullut suoja, ja koko päivän kestäneen tihkusateen jälkeen oli illalla ruvennut tuulemaan ja satamaan, mikä pehmensi maaperän ja särki jääpinnat. Kuitenkin herttua välittämättä sateesta ja myrskystä meni menojaan kulkien maastossa sinne tänne sekoittaen jälkensä ettei häntä voisi seurata. Hän kulki milloin mäkien, milloin laaksojen kautta, karistaakseen kaikki, jotka voisivat häntä seurata, mutta uskotellen koko ajan, että löytäisi tien Haliin, mutta hän petti näin itseään, koska reitin löytämisessä oli kirkkaassa päivänvalossakin tekemistä vaikka olisi seutua tuntenutkin.
Se mikä häntä eniten johti harhaan, oli kuitenkin se, että päivänvalo vääjäämättä katosi ja hänet yllätti yö. Mutta vaikka päivä olisi vielä jatkunut, sumu oli niin paksu, ettei puita nähnyt eikä muutenkaan eteen kolmea askelta pidemmälle. Niinpä tämä mies, jota tuhannet päivällä palvelivat, taivalsi maastossa aivan yksin, ja joka oli halunnut ettei häntä seurattaisi, joutui nyt yön yllättämäksi, ja hänelle olisi nyt kelvannut köyhä härkienajajakin seuraksi. Hän oli nyt oman onnensa varassa, muttei halunnut kääntyä takaisin Brysseliin, vaan piti parempana uhalla taivaltaa vaikka koko yön. Eikä hän vielä epäillyt, etteikö hän löytäisi tietä ja pääsisi Haliin ihmisten aikoihin, kuten oli luvannut hovimiehilleen. Sen takia hän jatkoi eteenpäin härkäpäisesti uskoen olevansa matkalla Halin suuntaan, mutta harhaantui koko ajan enemmän ja enemmän. Hän toivoi kuitenkin kohtaavansa jonkin muun kaupungin tai kylän tai jonkun, joka osaisi näyttää tien.
jossa on kiiltomato Karhunperän pihassa kesällä 2022.
Yö oli niin kamala ja kammottava, että se olisi saanut kenet tahansa kauhistumaan ja joutumaan epätoivoon, sillä jääpinnat pettivät ja vedet virtailivat eikä maa kantanut. Satoi lakkaamatta, oli sumua, ei valaisevaa kuuta näkyvissä, ei havaittavaa tietä edessä, eikä hänellä ollut manttelia eikä säärystimiä eikä hän ollut koko päivänä juonut eikä syönyt yhtä Herran murenaa. Niinpä ei olisi ollut ihme, jos kylmässä, sateessa ja pimeydessä nälkäisenä hän olisi menettänyt rohkeutensa ja vaipunut masennukseen, ja näin olisi varmaan käynytkin, ellei hänen suuri rohkeutensa olisi sitä estänyt Jumalan armosta ja toiveesta voittaa vaikeudet kärsimällä vain tämä yksi kurja yö, olihan hänellä ollut niin monia hyviä ja iloisia öitä.
Mutta nyt hän tuli suureen ja sankkaan metsään, missä ei ollut tietä eikä edes polkua. Mitä pidemmälle sinne meni, sitä enemmän oli eksyksissä. Hänellä ei ollut aikaa ajatella nälkäänsä eikä valitella kylmyyttä eikä epämukavuutta, sillä hänen piti valjastaa kaikki rohkeutensa ja arvokkuutensa ja kestää kärsivällisesti se, johon hän itse oli syypää, toki hyvin aikomuksin.
Satoi lakkaamatta ja maassa oli märkää jäätä, jolla kulkeminen oli vaarallista, mutta niin vain piti jatkaa eteenpäin. Hän kulki ja harhaili toivoen pääsevänsä jonkinlaiselle tielle. Nousi joskus liejuista ylämäkeä, joskus taas laskeutui livettävää alamäkeä, mutta missään ei tullut tietä vastaan. Paikoin hevosen kavio tömähti kuoppaan, paikoin sen alla särkyi jää, joskus oltiin juuttumaisillaan rapaan, joskus törmättiin vatukkoon, käännyttiin sinne ja tänne, oikeaan ja vasempaan, noustiin ja laskeuduttiin, pyörittiin paikoillaan, oli pakko nousta satulasta ja tunnustella käsikopelolla maanpintaa, olisiko siinä kavioiden tai kärrynpyörien jälkiä, harhailla siellä, mihin ihmisjalka ei koskaan ollut astunut.
Yksi maailman korkeimmista ruhtinaista oli joutunut paikkaan, jota kuka tahansa köyhinkin ihmisolio olisi kauhistunut; ja sellainen, jonka edessä edellisenä päivänä kaikki olivat polvistuneet, joutui nyt itse polvistumaan puiden edessä, tahraamaan kätensä, sotkemaan vaatteensa, raapimaan itsensä pensaiden piikkeihin, puhumaan kenenkään kuulematta, kysymään kenenkään vastaamatta, olemaan kuolemaisillaan nälkään, tärisemään kylmästä, sättimään itseään; niinpä hän olisi voinut menettää toivonsa, ellei hänen jalon sydämensä arvokkuus olisi sitä estänyt, ja niin hän terästi tarmonsa antamatta periksi nälälle, viis veisaten kylmästä ja synkästä yöstä odottaen että päivä tulisi yön perästä, sanoen itselleen, että kyllä kovakin yö lopulta väistyy, ja että kovin ovat vähäarvoisia sellaiset, jotka ovat kokeneet tuhansia hyviä öitä mutteivät kykene kestämään yhden epämukavan yön vaivoja.
Tässä tilassa pyrkien etenemään niin hyvin kuin pystyi tämä korkea burgundilainen herttua taivalsi metsässä, jossa oli harhaillut jo ainakin kolme tuntia, kello saattoi olla yhdeksän aikaan yöllä, ja häntä korvensi kova nälkä, jos hän olisi siitä piitannut. Hän vain koetti päästä Jumalan avulla mihin tahansa, vaikka kurjan majapahasen luo tai johonkin metsänkolkkaan, jossa voisi saada suojaa yön vaaaroja vastaan, mutta mitä pidemmälle hän kulki sitä vähemmän hyötyä siitä tuntui olevan. Hän huusi ja hoilotti toivoen, että joku kuulisi häntä, mutta se oli yhtä tyhjän kanssa, eikä yksikään sielu kuullut häntä, sillä ihmisiä ei ollut parin kolmen peninkulman säteellä. Hän silti jatkoi huutamista, mutta turhaan.
Kuin lisätäkseen hänen ahdinkoaan, hänen hevosensa kompastui kolme neljä kertaa niin pahasti, että satula vaurioitui ja miekka katkesi tehden haavan hänen jalkaansa. Sen takia hän joutui taluttamaan hevostaan ohjaksista vetäen sitä jäljessään. Hänellä oli vain kevyet jalkineet, joihin vesi tunkeutui alta ja päältä, ja hän eteni horjuen ja liukastellen sinne tänne, kaatuen usein ja nousten taas. Hevonen ei tahtonut seurata häntä kunnolla ja hän joutui sitä kiskomaan, jolloin hän kohensi miten kuten satulaa, nousi sille uskotellen itselleen, että ritarin satula oli maalaisen kuormasatula ja ritari itse kuormarenki. Nähden täten itsensä tässä kurjassa tilassa eikä kuitenkaan voinut asialle mitään, hän käänsi tilanteen kärsivälliseksi huumoriksi osoittaen näin olevansa hyveellinen ihminen.
Vielä ei kuitenkaan ollut tapahtunut mitään todella vaarallista, mutta nyt hänet yllätti varsin kauhea uhka, kun paholainen johdatti hänet alas laaksoon, jossa virtasi vuolas joki. Hänestä sen sileä ja vaalea pinta kuitenkin näytti hienolta raivatulta tieltä. Kun hän tuli sen partaalle, aikoi hän astua sille ja jatkaa kulkuaan olettamallaan tiellä, jonka hän uskoi johdattavan määränpäähän. Hän veti iloissaan hevostaan sitä kohti, mutta hevosta hillitsi Jumalan käsi ja se alkoi hönkiä sieraimistaan ja vastustaa isäntäänsä vetäytyen poispäin partaalta minkä kykeni, eläin oli kovasti peloissaan, koska havaitsi vaaran.
ei Brysselin tienoilta.
Mutta herttua ei vielä ymmärtänyt hevosen käyttäytymisen syytä, vaan kuvitteli yhä, että se, mikä todellisuudessa oli vettä, olikin tie. Niinpä hän alkoi sättiä hevosta ja löi sitä koettaen saada sen etenemään sanoen: ”Sinä menet, halusit tai et, kurja kaakki! Mitäs tämä nyt on? Kumpi tässä on isäntä, sinä vai minä?” Mutta mitä enemmän hän koetti, sitä vähemmän hevonen totteli, jatkaen korskuntaansa ja hönki sieraimistaan, nosti korvansa ja pyrki taaksepäin aivan poissa tolaltaan. Tästä ruhtinas alkoi ymmärtää, että ratsun käytös oli muutakin kuin oikku, ja hän katsoi tarkemmin sinne päin, missä kuvitteli tien olevan, huomaten, että siinä olikin petollista juoksevaa vettä.
Hiukset nousivat hänen päässään pystyyn ja sydäntä kylmäsi. Nostaen katseen taivaalle hän kiitti Jumalan armoa, joka oli varjellut hänet äkkikuolemasta. Hän käänsi suunnan päinvastaiseksi ja ymmärsi, että kyse oli muustakin kuin ruumiin pelastumisesta tuhosta, nimittäin jos hän olisi hukkunut, jälkimaailmalle olisi jäänyt käsitys, että hän olisi itse aiheuttanut kuolemansa epätoivoissaan ja hätäännyksissään, ja niin olisi päättänyt kunniakkaat vanhuuden päivänsä niin häpeällisellä ja sekavalla tavalla ja häntä olisi syytetty paheista ja kauheista synneistä, joista hän olisi saanut ansaitsemansa rangaistuksen, sillä ihmiset mielellään puhuvat, että huono elämä johtaa huonoon loppuun.
Sade vain jatkui ja tuuli vinkui, herttua jatkoi matkaa eteenpäin. Tähystäen joka puolelle koetti hän nähdä, olisiko jossain päin valoa, ja sen takia pyrki hän metsän korkeimmalle kohdalle nähdäkseen mahdollisimman kauas. Lopulta hän havaitsi kaukaisen hohteen ja suuntasi voimansa ponnistaen sitä kohti terästäen korviaan kuullakseen, lauloiko jossain kukko tai haukkuiko koira, mitkä olisivat olleet merkkejä asutuksesta lähimailla, mutta mitään ei kuulunut, vain hohde näkyi. Niin hän jatkoi sitä kohden, kadottaen sen välillä näkyvistään ja välillä huomaten, että se olikin hänen takanaan. Lopulta hän läheni valonlähdettä, mutta mitä enemmän hän sitä läheni, sitä kammottavammalta se näytti, koska tulen lieskat nousivat kovasti savuten tuhannesta paikasta mäennyppylän reunoilta. Sitä näkyä ei voinut pitää muuna kuin jonkun sielun kiirastulena tai jonakin muuna ohikulkijoita väijyvän sielunvihollisen elkeenä.
tämä Narvan markkinoiden tervahauta (2022).
Herttua pysäytti varmuuden vuoksi hevosen, mutta sitten hänelle valkeni, että tässähän oli hiilimiilu ja että myös miilunpolttaja saattaisi olla paikalla. Hän tähyili ympärilleen nähdäkseen jonkun ystävällisen sielun tai edes jonkin pikku majan, jossa voisi levätä. Tässä hän pettyi, eikä löytänyt ihmistä, eläintä eikä suojaa tai asumusta, ei mitään, mihin voisi suojautua, pelkkiä puita vain. Hän kuitenkin kierteli paikalla ja etsi paikalla mahdollisesti olevia ihmisiä, huusi, jos joku kuulisi, mutta turhaan.
Nyt saattoi olla keskiyö. Niin hän heitti itsensä Herran huomaan ja jatkoi matkaa, mutta nälkä alkoi jo kovasti vaivata, eihän hän ollut syönyt eikä juonut koko päivänä ja iltana, ja oli taivaltanut kylmissään kurjana koko ajan kuin kaleeriorja, ja hänestä tuntui, että onnetar teki hänestä pilkkaa ja kiusasi häntä jotta hän menettäisi kärsivällisyytensä tai ainakin saadakseen hänet ymmärtämään, mitä inhimillinen kurjuus on. Mieleen alkoi tulla kummia kuvitteluja ja outoja mietteitä tästä hänen seikkailustaan, miten hänen alkuperäinen tarkoituksensa oli niin täysin kääntynyt päälaelleen.
Kauan hän vielä harhaili tietämättä missä, mutta lopulta kuuli hän koiran haukuntaa, ja niin hän tuli köyhän miehen pikku mökin lähelle. Hän ilostui suuresti ja hänestä tuntui tämä löytö arvokkaammalta kuin kaikki hienoudet, jotka olivat jääneet Brysseliin, ja samalla hän tuli tietoiseksi aiemmin kokemastaan pitkästä ja täydestä onnellisuudesta, jota hän ei ehkä ollut aiemmin tarpeeksi arvostanut.
Niinpä tämän mökin ovea, jonka takana köyhä mies eukkoineen nukkui vuoteessaan, alkoi jyskyttää nälkään kuolemaisillaan oleva ja vilusta hytisevä rikas Burgundin herttua, jolle olisivat olleet koko yön auki hänen yltäkylläinen asuntonsa ovet Brysselissä, ja joka nyt oli tullut anomaan suojaa savuisesta ja tunkkaisesta hökkelistä. Hän alkoi huutaa ja jyskyttää ovea, mutta vastausta ei alkanut kuulua, koska asukkaat nukkuivat raskaasti, ja kun tuvassa herättiin, ei hänelle heti raotettu, koska talon isäntä pelkäsi, että ovella oli metsärosvoja tai muita kelvottomia ihmisiä, jotka tällaiseen aikaan ja tällaisella säällä ja kaukana tiestä olivat reissussa. Ukko antoi hänen huutaa ja jyskyttää pariin kolmeen otteeseen ennen kuin vastasi mitään, mutta lopulta kun meteli alkoi hermostuttaa, sanoi:
—”Mitä haluatte? Kuka siellä on?”
— ”Ooh, ystäväni!”, sanoi herttua flaamiksi, ”pyydän teitä, puhukaa minulle ja nouskaa, korvaan sen teille hyvin.”
— ”Ettäkö nousisin,” sanoi miekkonen, ”Pyhän Matiaksen kautta, sitä en suinkaan tee. Mikä ihmeen pahanilkinen seikkailu teitä nyt ajaa ympäri metsää? Menkää… menkää tiehenne, kellohan on yli keskiyön, antakaa meidän nukkua ja menkää matkoihinne.”
— ”Ystävä hyvä,” sanoi silloin herttua, ”pyydän kauniisti, Jumalan kunnian tähden, nouskaa, olkaa niin kiltti, korvaan sen hyvin, en ole huonotapainen ihminen, jota teidän tarvitsisi epäillä: olen harhaillut metsässä koko yön ja kuolen nälkään ja kurjuuteen, pyydän, nouskaa ja ravitkaa minua, teette palveluksen, joka muistetaan kauan.”
Nyt isäntä rohkaisi mielensä ja teki, kuten Jumala tahtoi hänen tekevän, kun hänestä oven takana kolkuttavan ääni alkoi kuulostaa kunnollisen ihmisen ääneltä, joten olisi sopivaa tehdä jotain tämän hyväksi, ja vaimokin häntä yllytti siihen. Miekkonen nousi ja tuli ovelle lamppu kädessä avaten herttualle talonsa kysyen: ”Ystävä hyvä, mitä haluatte? Kuka teitä jahtaa? Kuka teitä nyt ajaa takaa tällaisella säällä ja näin ajattomalla ajalla?” Ja näin puhuessaan mies katsoi herttuaa kasvoihin ja huomasi, että tällä oli hevonen takanaan eikä hänen olemuksensa kielinyt pahantahtoisuudesta, ja silloin herttua sanoi hänelle:
— ”Ystäväni, seikkailustani saatte pian kuulla tarpeeksi, mutta pyydän Jumalan tähden ja rahaa vastaan, että sytyttäisitte tulen, jotta voin lämmitellä. Sade ja huono sää on minua kovasti piessyt ja olen kuolemaisillani viluun. Pyydän, että autatte minua vähän, koska olen kovasti sen tarpeessa eikä siitä ole teille paljon vaivaa.”
— ”Astukaa sisään,” sanoi isäntä, ”teen mielelläni niin paljon kuin voin. Vaikutatte kunnon ihmiseltä.”
Hän viritti hyvän tulen ja asetti vieraan istumaan lämpöön eikä säästellyt puita, pyysi myös vaimoaan nousemaan ja palvelemaan vierasta tarvittaessa, ja alkoi karkealla murteellaan myötätuntoisesti rupatella vieraan kanssa, ja kysyi, eikö tämä haluaisi riisua jalkineitaan tulen ääressä tai ottaa sen verran vaatteita pois, että voisi peseytyä, sillä vieras oli rapainen ja liejussa yltympäriinsä niin vahvasti, että se oikein ihmetytti.
Mutta niin herttua lämpeni ja alkoi tulen ääressä vähän tointua, mutta sitä mukaan myös luonto rupesi vaatimaan osaansa ja herätti nälän. Herttua sanoi miekkoselle: ”Ystäväni, olisiko teillä jotain syötävää, jota voisitte tarjota minulle? Pyydän, antakaa minulle sitä, mitä teillä sattuu olemaan. Kuolen nälkään.”
— ”Totta tosiaan,” sanoi miekkonen, ”meikäläisten ruoka on aika vaatimatonta, minulla ei ole kuin karkeaa vihannespiirakkaa ja heikkoa luostarijuustoa sekä pelkkää vettä ohraoluen sijasta. Jos näistä on teille apua ja ne teille kelpaavat, saatte niitä kaikin mokomin.”
—”Ooh, ystävä hyvä, pyydän,” sanoi herttua,”hakekaapa niitä esiin. Se riittää, ne kelpaavat minulle hyvin.”
Miekkonen nouti ruokatarpeensa ja laittoi herttualle tulen eteen pienen pöydän, jolle hän laittoi ruuat, ja niin herttua söi hyvällä ruokahalulla ja ruoka maistui hänestä maittavammalta ja herkullisemmalta kuin sokeri tai rasvainen salvukukko. Hän mursi leipää omin käsin, leikkasi juustoa ja söi sitä ilman pelkoa myrkyttämisestä, nautti ateriansa rauhassa ja turvassa eikä kukaan laskenut hänen murujaan, ja janonsa hän sammutti tyytyväisenä vedellä hienon viinin sijasta, ja olipa vielä onnellinen sitä saatuaan. Voi sinua köyhä onnellinen miekkonen, yksinkertaisen tietämätön, köyhä sinun majasi ja elantosi, etkä tiedä ketä tarjoomuksillasi ravitsit, talosi oli tälle vieraalle täynnä rikkauksia ja loistoa. […]
Herttuan syödessä leipäänsä ja juodessa vettään miellyttävän tulen ääressä talon isäntä jonkun kerran kyseli hänen säätyään ja minne hän oli matkalla sekä miten ja miksi hän tuolla tavalla matkasi aivan yksin pitkin maita ja mantuja ja ennen kaikkea tähän kellonaikaan ja tällä säällä, ja sanoi, että hän oli ollut suuressa vaarassa. Herttua ei kuitenkaan halunnut paljastaa henkilöllisyyttään isännälle, vaan kohteliaasti kertoi vain valittuja asioita, ja tekeytyi säätyläiseksi, joka oli eksynyt tieltään ja seurueestaan, mutta löytäisi heidät pian aamun tultua, mutta ollakseen varma asiastaan ja missä oikein oli, kysyi miekkoselta, oliko mökin lähellä jokin kaupunki. Miekkonen vastasi, että kyllä oli, ja että kaupunki nimeltä Nostre-Dame de Halsenbergue oli vain peninkulman päässä.
Selityksiä:
lieue = ranskalainen peninkulma, n. 4,4, km.
Nostre-Dame de Halsenbergue on minulle tuntematon kaupunki Belgiassa. Tekstissä esiintyy myös kaupunki nimeltä Hal tai Haulx, joka on nykyinen kaupunki Halle lähellä Brysseliä. Kaupungin kirkko on kuuluisa keskiaikaisesta ”Mustasta Neitsyestään”. Tekstissä Halsenbergue ja Hal/Haulx vaikuttavat olevan kaksi eri kaupunkia.
— ”Vai niin?,” sanoi silloin herttua, ”ja Nostre-Dame de Halsenberguen tie, joka johtaa suoraan kaupunkiin on siis lähellä? Voi Pyhä Johannes!”
— ”Kyllä,” sanoi miekkonen, ”se on täältä yhden varsijousen kantaman päässä eikä yhtään kauempana.”
— ”Niinpä, ystäväni,” sanoi herttua, ”olette tehnyt minulle paljon hyvää, mutta voisitteko vielä opastaa minut tielle, ja totta tosiaan, korvaan vaivanne hyvin, koska täällä minun ei tarvitse olla kauempaa, vaan minun täytyy lähteä. Palvon hartaasti Neitsyt Mariaa: haluaisin olla siellä ennen päivän koittoa.”
Miekkonen, jonka mielestä sää oli vielä liian kurja (eikä hänellä muutenkaan ollut suuria haluja lähteä kodistaan), ei kuitenkaan osoittanut suurta intoa lähteä saattamaan vierasta, vaan kertoi herttualle, että tämä tuskin voisi eksyä matkalla suurelle tielle ja voisi hyvin kulkea sinne ilman opastusta. Silloin herttua toisti toivovansa, että isäntä tulisi hänen mukanaan tielle.
—”Ja sitä paitsi,” hän sanoi isännälle, ”annan teille neljä pattaria.”
Pattar, pattart tai patard = kolikko; floriini oli 20 pattaria, pattar 12 denieriä.
— ”Neljä pattaria!” huudahti miekkonen. ”Missä ne ovat?”
Silloin herttua pisti kätensä pieneen rahapussiin, jota hän kantoi mukanaan, ja veti esiin Reinin floriinin sanoen:
— ”Ystäväni, minulla ei ole pikkurahaa, joten maksan tällä. Jos teillä on vaihtorahaa, antakaa minulle heti takaisin.”
— ”Vaihtorahaa!” sanoi miekkonen. ”Floriinin rikkomiseen! Minulla ei ole tarpeeksi edes rikkoa pattaria: tänne sitä vaan tullaan isoja rahoja rikkomaan, mutta minäpä luulen, että olette tulleet tekemään minusta pilaa.”
— ”Totta vieköön,” sanoi silloin herttua, ”en todellakaan halua pilkata teitä. Tehdäänpä näin: tässä teille Reinin floriini, pitäkää se kunnes tulen pyytämään sitä takaisin: silloin ei ainakaan voi olla kyse petoksesta, koska tämä vastaa 20 pattaria.”
Miekkonen otti floriinin kouraansa ja hänestä tuntui, ettei edes hänen herransa Brabantin herttua ollut häntä rikkaampi, ja vaikka koko maa olisi ollut myytävänä, olisi hän ollut tarpeeksi rikas ostaakseen sen. Ja hän lähti iloissaan ja mielellään prinssinsä ja herttuansa kanssa, jota hän ei tuntenut, ja johdatti tämän tielle saakka, ja aikoi sanoa jäähyväiset:
— ”No niin, pulittakaapa nyt ne neljä pattaria, jotta voin palata kotiin, ja ottakaa tämä floriininne.”
— ”Floriinista,” sanoi herttua, ”älkää luopuko: sanoinhan, että annatte sen minulle takaisin, kun tulen sitä pyytämään. Kiitän teitä hyvästä tahdostanne, jota olette minulle osoittanut, mutta kysyn vielä yhden asian: kuinka pitkä matka tästä on Nostre-Dame de Haliin?”
— ”Kaksi peninkulmaa suunnilleen,” vastasi miekkonen.
— ”Jassoo, ystäväni! Annan teille floriinini kokonaan, jos saan pyytää teitä menemään heti sinne.”
— ”Jopas jotakin, ja mitä tekemään?” sanoi silloin köyhä mies.
— ”Ystäväni,” sanoi herttua, ”menette sinne etsimään miestä, jonka nimi on herra Croy, ja löydettyänne hänet sanotte hänelle, että mies, jonka piti tulla hänen luokseen, ei tulekaan nyt, vaan häntä voi odottaa tulevaksi myöhemmin. Ystäväni, viekää viesti hyvin, pyydän, älkääkä aikailko, niin olette reilusti ansainnut floriininne.”
Miekkonen sanoi sata kertaa: Suuret kiitokset ja lupasi välittömästi viedä viestin, sanoi jäähyväiset herttualle ja meni menojaan.
[Herttua puolestaan lähti siitä kohti Halsenbergueta, jossa meni vanhan luotettavan jahtivoutinsa luokse, lepäsi hänen luonaan, ja palasi sitten Brysseliin. Halsenberguen sijaintia en tiedä.
Koko tämä tarina on Chastellainin kirjassa paljon pidempi ja monipolvisempi. Sitä on tähän lyhennetty ja oiottu, olen myös jättänyt pois ne osat, joissa kerrotaan mitä muut tekivät, kun herttua oli kadoksissa. Käännös on melko vapaa. Monen keskiajan ranskan sanan ymmärtämiseen ei ollut apua kotona olevista sanakirjoista. Joskus oli hyödyllistä katsoa anglonormannin sanakirjaa https://anglo-norman.net/.
Teksti on julkaistu teoksessa Oeuvres de Georges Chastellain. Publiées par M. Le Baron Kervyn de Lettenhove. Tome troisième. Chronique des ducs de Bourgogne. 1454–1458. Bruxelles 1864, sivut 239–263. Saatu Gallican kautta.]
Kääntänyt jouluksi 2025 Ilkka Mäkinen
Olipa mielenkiintoista luettavaa. Pitää kysäistä, tuntevatko larenilaiset ystäväni Carla ja Jaap Huizinga tämän tarinan kertojan Johanin.
VastaaPoista