Ugo Pirro,, minä ja kellertävät lakanat

Italian-matkallamme 2023 ajelimme junalla Sisilian Syracusasta kohti pohjoista. Rata saappaankärjestä pohjoiseen kulkee aivan Välimeren rantaa. Pitkän aikaa taivaanrannassa lännessä näkyi suippo vuorisaari, todennäköisesti Stromboli.  Tavoitteenamme oli Paestum. Sinne päästäksemme vaihdoimme junaa Saprin asemalla. Odotusaikaa oli pari tuntia, ilta oli jo hämärtynyt. Kävimme välipalalla aseman vieressä olevassa kahvilassa, joka tuntui olevan paikallisten suosiossa. Siellä oli ystävällinen koira, joka itsepintaisesti yritti tehdä tuttavuutta kanssamme (kuvat Riitan).

 

Oli marraskuu ja joulun aika lähellä. Kahvilassa oli esillä kokoelma nukketalon kokoisia jouluasetelmia.

Mutta siellä oli myös kirjanvaihtohylly, josta silmiini sattui kutsuvalta tuntuva kirjan kansi. Italiantaitoni oli siinä vaiheessa alkeellinen, mutta ymmärsin kyllä, mitä kirjan titteli, Mio figlio non sa leggere, tarkoitti: ”poikani ei osaa lukea” . Koska olen kiinnostunut lukemisesta ja sen historiasta, poimin kirjan mukaani.

Ugo Pirro: Mio figlio non sa leggere. Ilmestyi alunperin 1981.

 Tämä laitos (Biblioteca Universale Rizzoli) on painettu 2001.

Kirjan tekijä Ugo Pirro oli minulle tuntematon, mutta kirjaa tavatessa ja kotimaassa verkosta etsimällä alkoi tietoa karttua. Tästä kirjasta on tullut minulle portti Italiaan, italian kieleen ja Roomaan – se on ensimmäinen italiankielinen kirja, jonka olen lukenut kannesta kanteen, vieläpä kahdesti, kolmas kerta on menossa tämän postauksen kirjoittamiseksi. Pirron kertomuksella poikansa dysleksiasta ja sen lomaan sirotelluilla muisteloilla omasta lapsuudesta on minulle myös henkilökohtaista merkitystä.

Paestumin kreikkalaisia temppeleitä ihailtuamme jatkoimme matkaa. Juna vei meidät ensin Battibagliaan, mutta jonkin liikennehäiriön takia jouduimme siirtymään sieltä Salernoon bussikyydillä. Salernossa nousimme junaan, joka ajoi Roomaan. Napoli ohitettiin, mutta junan ikkunoista näkyi Vesuvius.

Läheisillä paikoilla istui kaksi nuorehkoa italialaista miestä, jotka juttelivat vastapäätä istuvien naisten kanssa. Ehkä miehetkin olivat nousseet junaan Salernossa. Ohikulkiessaan toinen nähtävästi huomasi Pirron kirjan, jota pidin edessä pöydällä välillä sitä selaillen. Olin kuulevinani, että mies sanoi toiselle, että tuolla luetaan meidän kirjaamme tai jotain siihen suuntaan. Kuvittelen usein ymmärtäväni vieraskielisestä puheesta enemmän kuin taidot varsinaisesti edellyttäisivät, joten tässä tapauksessa olen voinut olettaa jotain ylimääräistä. Tosin tuossa vaiheessa minulla ei ollut ennakkokäsityksiä Pirrosta eikä hänen kirjastaan.

Odotellessamme junan eteisessä saapumista Rooman Termini-asemalle, jossa meidän piti vaihtaa Chiusi-Chiancianoon menevään junaan, miehet virittivät vielä ystävällistä keskustelua kanssamme, vaikka se jäi yksipuoliseksi, koska he puhuivat italiaa – ymmärsin kyllä, mitä he tarkoittivat, kyselivät jäämmekö Roomaan – minä taas jouduin turvautumaan englantiin. Junasta laskeuduttuamme miehet lähtivät omille teilleen ja me kiiruhdimme pian lähtevään jatkojunaamme.

Kun myöhemmin aloin lukea kirjaa ja tutustuin Ugo Pirron elämään, mieleeni pälkähti, että ehkä kohtasin hänen jälkeläisiään, jotka olivat Salernon kautta palaamassa Caprilta. Pirrolla oli kesäkoti Caprilla ja hän kävi siellä Roomasta junalla. Ehkä oli kätevämpää kulkea Salernon kautta, jolloin saattoi välttää Napolin tungoksen. Kyse ei kuitenkaan voinut olla tietenkään Pirrosta, joka kuoli 2008, eikä hänen pojastaankaan, joka (verkon hajatietojen mukaan) oli kuollut vuoden 2023 alkupuolella, vaan ehkä tämän jälkeläisistä. Tämä jää arvoitukseksi tai fantasiakseni enkä edes halua kaivella tämän enempää asiaa.

          

Ugo Pirro

Ugo Pirro — Pirro on taiteilijanimi, oikea sukunimi on Mattone — oli italialainen elokuvakäsikirjoittaja ja kirjailija, syntyi 1920 Salernossa ja kuoli 2008 Roomassa, jossa eli aikuiselämänsä. Hänen käsikirjoittajan uransa lomittuu vahvasti italialaisen elokuvan huippuvuosiin toisen maailmansodan jälkeen. Hän teki 1950-luvulta 1990-luvulle töitä monien kuuluisien ohjaajien, kuten Vittorio De Sican, Damiano Damianin ja Gillo Pontecorvon kanssa.

Pari elokuvaa, joihin Pirro teki käsikirjoituksen, sai Oscarin parhaana ei-amerikkalaisena elokuvana, ja Pirron käsikirjoitukset näihin elokuviin olivat myös Oscar-ehdokkaita. Hänen filmografiassaan on yli 50 nimekettä. Lisäksi hän julkaisi elokuvaa käsitteleviä kirjoja, romaaneja ja omaelämäkerrallisia teoksia, joista siis yksi sattui käteeni Saprissa.

    Ks. myös postaustani Ugo Pirron kulmilla Roomassa. 

    Jos haluat lukea lisää Ugo Pirron elämästä ja taiteesta, katso Donata Carelli: Ugo Pirro: La scrittura del conflitto. Uno scrittore in bicicletta sulle strade della Grecia.

Miksi tämä kirja vaikutti minuun syvästi?

Pirro kuljettaa kirjassa kahta tarinaa rinnakkain: yhdellä aikatasolla seurataan hänen oman poikansa lapsuutta, jota lukihäiriö varjosti, ja samalla Pirron ja hänen vaimonsa avioliiton hajoamisen tarinaa, tapahtumapaikkana pääosin Rooma, osin Capri. Tämän tarinan lomaan Pirro sirottelee muistoja omasta lapsuudestaan ja nuoruudestaan.

Jo kirjaa selaillessani minua alkoivat kirjassa kiinnostaa monet teemat, joilla näytti olevan vertailukohtia omassa elämässäni. Dysleksia ei onneksi ole minua eikä omia lapsiani vaivannut, joskin seuraavassa polvessa on sentapaista ongelmaa riittävästi mielenkiinnon herättämiseksi. Lukihäiriö on kirjassa kyllä laajempikin asetelma, joka erottaa isän ja pojan kokemusmaailman. Jälkijättöisesti kirjan voi lukea myös nykyajan metaforana, koska suhde lukemiseen erottaa nyt kokonaisia sukupolvia toisistaan.

Ehkä en olisi kirjaa niin innokkaasti lukenut elleivät Pirron muistelmat lapsuudestaan olisi erityisesti vedonneet minuun. Pirro (*1920) kuului isäni (*1917) sukupolveen, mutta hänen ja minun lapsuudessa on kyllä riittävästi yhtäläisyyksiä. Pirron perhe tosin oli jonkin verran korkeammalla yhteiskunnan hierarkiassa, koska hänen isänsä oli Italian rautateiden asemapäällikkö, siis selkeästi keskiluokkaan kuuluva perhe. Minun lähtöperheeni ponnisteli ajoittain alemman keskiluokan alarajalla, mutta taisi livetä siitä jonkin verran alemmas 1960-luvulla.

Yhteistä on lapsuudessa koettu tiedonnälkä ja lukuhalu. Pirro tosin ei ollut mikään koulupinko, pikemminkin alituinen kapinoitsija ja varsinaisen kouluopiskelun vieroksuja, mutta hän luki ja hankki tietoa omin päin raivokkaalla innolla. Tämä lapsuudenkokemus teki hänelle vielä hankalammaksi hyväksyä pojan täydellistä kiinnostumattomuutta kirjoista ja lukemisesta.

Enuresi notturna

Kirjassa on yksi teema, jonka merkityksen ymmärsin heti kielitaidon vajavaisuudesta huolimatta. Pirro kertoo, kuinka hänen poikansa oli tullut siihen ikään, jolloin lasten sängyistä yleensä voidaan jättää vahakangas (minun lapsuudessani muovi) pois, koska lapsi on oppinut yökuivaksi. Hänen poikansa ei kuitenkaan oppinut, vaan yökastelu jatkui, mikä sai Pirron muistelemaan omaa lapsuuttaan: ”Viisitoistavuotiaaksi saakka minäkin kärsin yökastelusta (enuresi notturna).” Pirro kertoo kokemuksistaan yökastelijana suorasukaisesti välittäen elävästi sen aiheuttaman häpeän, epätoivon ja turhautumisen. Itse en ole koskaan pystynyt puhumaan omista vastaavista lapsuudenkokemuksistani. Asiasta kirjoittaminen nyt 74-vuotiaana on yhä vaikeaa.

1920- ja -30-luvuilla suhtautuminen yökasteluun oli tietenkin melko karua eikä psykologian hienouksille juuri ollut tilaa. En itsekään muista, että minua olisi mitenkään hoidettu, mutta tästä en voi olla varma. En myöskään muista, olinko yökastelija jo ennen kuin 8-vuotiaana menetin toisen silmäni ilmakivääriammuskelun seurauksena. Siinä olisi voinut olla trauman aineksia, mutta muistikuvia ei ole.

Pirron lapsuudessa ei ollut pesukoneita eikä nykyisenkaltaisia käteviä pesuaineita. Lakanat pestiin kerran viikossa karkealla saippualla suurissa pesusoikoissa ja hankaamalla käsivoimin pesulautaa vasten. Eipä ollut paljon edistytty 60-luvulle tultaessa. Meillä oli kyllä pulsaattoripesukone, mutta ei juoksevaa vettä, ja luulenpa, että pyykkipäiviä oli harvemmassa kuin Pirron perheessä. Äitiparka taisteli pyykkivuorien kanssa alkeellisessa saunan pesuhuoneessa. Kesäisin oli tietenkin helpompaa, mutta talvella varmasti kamalaa, pakkasilla ei voinut pestä, piti odottaa suojasäätä.

Lakanoita ei siis noin vain vaihdettu päivittäin. Sellaisia lakanavarastoja ei ollut Pirron kotona eikä minunkaan lapsuudenkodissani. ”Niinpä kastunut, pissan kellertämä lakanani laitettiin ikkunalle kuivumaan”, Pirro kertoo. Ja samalla Ugo sai nähdä häpeänsä levitettynä kaikkien katsottavaksi, myös hänen koulutoveriensa, jotka kulkivat ohi kadulla kohti rautatieasemaa, koska omassa pikkukaupungissa Napolin lähellä ei ollut oppikoulua.

Pirro kertoo, että sai kuulla koulutoverien sarkasmeja, tosin ei paljon, koska hän oli vahva ja riidanhaluinen, paha suustaan eikä sietänyt pilkantekoa. ”Häpeäterapia” siis opetti Ugoa puolustamaan itseään, reagoimaan äkkiväärästi, mutta se ei auttanut pitämään sänkyä kuivana.

En muista, että minua olisi koulussa tästä asiasta kiusattu. Tieto ongelmastani ei todennäköisesti levinnyt perheen ulkopuolelle. Keskikoulun ensimmäisiä luokkia käydessäni asia saattoi olla hilkulla paljastua, mutta mitään suurempaa häpeänäytelmää siitä ei tullut. Olen kyllä tehokas painamaan tällaisia muistoja taka-alalle.

Pelkkää häpeäterapiaa ei Pirrokaan sentään kokenut. Hänen isänsä ilmestyi joka yö kolmen aikaan sängyn viereen yöpaidassa paljasjaloin ja herätti pojan, kiskoi tämän vuoteesta ja raahasi vessaan. Isän ponnistelut kyllä menivät hukkaan, sillä poika laski alleen joko ennen isän tuloa tai sen jälkeen aivan kuin olisi tiedostamattaan tehnyt pilkkaa isänsä yrityksistä. Tästä hän sitten sai kuulla moitteita aamulla.

Samalla tavalla Pirro ponnisteli poikansa kanssa, ja samalla tavalla hän epäonnistui, mutta hän osasi olla syyllistämättä poikaansa. Voi olla, että minuakin heräteltiin öisin, vaikka en sitä suoralta kädeltä muista. En kyllä muista, että minua olisi kovasti moitittukaan, vaikka varmasti keskusteluja käytiin. Muistan kerran, kun olin isän kanssa yövieraina helsinkiläisessä ystäväperheessä. Sielläkin sattui vahinko, ja istuin nolona portaikossa, kun isä selitti asiaa isäntäväelle.

Pirro osaa kuvata elävästi, miltä tuntuu herätä märän lakanan päällä, miten yrittää maata sellaisessa kulmassa, että pysyy kostean alueen ulkopuolella, ja miten tietoisuus märkyydestä tunkeutuu uneen ja häiritsee lepoa.

Hiirilihapullaterapiaa

Onneksi en sentään saanut kokea samankaltaista barbaarista ”terapiaa” kuin Pirro lapsena. Jostain ”Calabrian noidilta” oli tullut kansanuskomus, että yökastelun voi parantaa syöttämällä potilaalle hiirestä tehtyjä lihapullia. Pirro ei kyllä lapsena sen paremmin kuin aikuisenakaan uskonut, että hänen äitinsä olisi voinut tuollaisen tempun tehdä, mutta varsinainen ”hoito” oli se, että asiasta puhuttiin joka illallisella vihjaillen, että mahdetaanko nyt niitä hiiripullia tarjota.

Pirro näki unia hiirenmetsästyksestä, jossa pyydystäjinä olivat milloin isän alaiset rautatieläiset raiteiden välissä juosten, tai Ugon ystävät, tai isä ja äiti. Ja juuri kun hiiri oltiin saamaisillaan kiinni, hän heräsi märkänä.

Hän ei olisi antanut kenellekään, ei äidille eikä muille, anteeksi, jos leikkipuhe olisi tehty todeksi, mutta toisaalta hän olisi hiiripullan syönyt koko ajatuksen inhottavuudesta huolimatta, koska kuitenkin halusi parantua. 

Fasistinen sisäoppilaitos

Ja paranihan hän yökastelusta, mutta se tapahtui kaukana kotoa. Kun Pirro oli 15-vuotias, hänet hyväksyttiin oppilaaksi fasistien nuoriso-organisaation sisäoppilaitokseen Roomassa. Kyse oli melkoisesta onnenpotkusta sekä pojalle että vanhemmille, sillä kotiseudun oppikoulussa pojalla meni tosi kehnosti. Varsinkin latina meni aivan penkin alle, ja muutenkaan hän ei viihtynyt koulussa ollenkaan, oli levoton ja kuriton, ja siten autoritääristen opettajien kiusan kohteena.

Fasistikollegiossa ei ollut lukukausimaksuja, kirjat ja vaatteet olivat ilmaisia. Ugo valittiin kouluun viiden tuhannen hakijan joukosta yhtenä kolmesta sadasta. Vaikutti siis lottovoitolta, mutta yksi asia varjosti uuteen kouluun menoa. Collegio Littorio di Roma, kuten oppilaitos oli nimeltään, antoi sotilaallista ja fasistista opetusta, mutta miten fasistit suhtautuisivat vuoteensa kastelevaan koulupoikaan? Palaisiko nuorukainen pian maitojunalla takaisin kotikaupunkiinsa ja entiseen ankeaan koulu-umpikujaansa?

Pojat nukkuivat makuusaleissa. Ugo yritti olla juomatta koko päivänä, mutta kun hän pujahti lakanoiden väliin, tuli vastustamaton jano ja niin hän juoksi vessaan ja hotki saman verran vettä kuin oli päivällä jättänyt juomatta. Tuloksena oli tietenkin se, että hän kasteli olkipatjansa joka yö, mutta ihmeen kaupalla kykeni salaamaan sen muilta. Oppilaat sijasivat itse vuoteensa eikä kukaan huomannut mitään. Yö yön jälkeen sama toistui ja kuivuneen pissan löyhkä tuntui Ugon nenään syyttävänä.

Koulun opetusohjelma oli käytännössä sotilaskoulutusta. Pojat pantiin ikäänsä nähden koville. Fyysiset harjoitukset olivat sadistisen rankkoja, mutta Ugolle ne olivat silti parempi vaihtoehto kuin kotiinpaluu.

Yllättäen ja selittämättä Ugo parani yökastelustaan, mutta ei uskaltanut iloita tapahtuneesta, koska pelkäsi ruumiin vastaiskua ja kurjuuden jatkumista. Mutta hänen kehonsa oli muuttunut, kypsynyt. Kolmen tunnin päivittäinen voimistelu karaisi ja hän oli kasvanut pituutta. Hänestä tuli vahvempi ja joustavampi, aiempaa paremmin ruumiinsa herra.

Myös minä pääsin vaivastani, ehkä vähän nuorempana pari vuotta keskikoulua käyneenä, ja yhtä selittämättömästi. Muistan kyllä miettineeni keinoja, kuten juomisen välttämistä iltaisin tai koettaen psyykata itseni heräämään tarvittaessa yöllä, mutta loppujen lopuksi muutos oli yhtä arvoituksellinen kuin Pirrolla. Ja yhtä vähän luotin minäkään sen pysyvyyteen. Meni vuosikausia jokaöisessä jännityksessä, eikä se ehkä ihan kokonaan ole väistynyt vieläkään.

Tällainen lapsuuden kokemus ei helposti unohdu, mutta toisaalta Pirrolla kävi elämässä, karmeiden sotavuosien jälkeen, hyvin, ja samoin verkosta haalittujen tiedonmurusten mukaan hänen pojallaankin, eikä minullakaan ole juuri valittamista.