Suomen sisällissota 1918 ranskalaisen lehtimiehen silmin: Helsinki—Tampere—Toijala

 

 

Sisällissotamme ei ollut vain keskinäistä välienselvittelyä, vaan se oli, kuten historioitsijat meille tähdentävät, yksi sivunäyttämö ensimmäisen maailmansodan ja Venäjän vallankumouksen draamassa. Ulkopuolisten silminnäkijäkuvauksia ei onnettomasta kahinastamme ole kovin paljon, ruotsalaisia vapaaehtoisia lukuun ottamatta, joskin hekin olivat puolensa valinneet eivätkä siis todella ulkopuolisia. Niinpä ranskalaisen lehtimiehen Claude Anetin raportti La Révolution Russe, jossa kurkistetaan itseään raatelevaan Suomeenkin, on erityisen kiinnostava. Se julkaistiin neljänä niteenä vuosina 1917–1919. Vuonna 2007 siitä julkaistiin toimitettu ja kommentoitu laitos, mutta alkuteoskin on saatavissa sekä elektronisena Ranskan kansalliskirjaston Gallica-palvelusta (gallica.bnf.fr) että kirjana Suomen kansalliskirjastosta.

 

Claude Anet (kuva: Wikipedia)

 

Claude Anet (1868–1931) oli oikealta nimeltään Jean Schopfer – kirjailijanimi on lainattu Jean-Jacques Rousseaun omaelämäkerran henkilöltä. Ehkä Schopfer kuulosti liian saksalaiselta. Hän syntyi Sveitsissä protestanttiseen ranskalaissukuun, muutti opiskelemaan Ranskaan ja aloitti loistavan lehtimies-  ja kirjailijauran. Ensimmäisen huomattavan menestyksensä hän sai automatkaa Persiaan kuvaavasta teoksesta, Les Roses d'Ispahan - La Perse en Automobile, à travers la Russie et le Caucase (1906). Anet hankki kunnioitettavan kielitaidon; hän osasi äidinkielensä lisäksi venäjää, englantia, saksaa, italiaa ja jonkin verran persiaa.

Kaiken muun ohella Anet oli tennisurheilun uranuurtajia. Hän voitti —käyttäen alkuperäistä nimeään —1892 kaksinpelin Ranskan mestaruuden kisoissa, joista myöhemmin tuli Roland Garros -turnaus.

Anet seurasi Pietarissa tapahtumia lähietäisyydeltä pariisilaisen lehden kirjeenvaihtajana. Hänen näkökulmansa oli sveitsiläisestä syntyperästä huolimatta koko ajan ranskalaisen patriootin, menihän hän Venäjälle seuraamaan liittolaismaan sotaponnistuksia, ja myös vallankumouksen tapahtumia hän arvioi koko ajan sen suhteen, mitä ne merkitsivät Ranskan ja liittoutuneiden sotamenestykselle. Sen vuoksi kronikkaan tulee vahvaa turhautumisen sävyä, kun bolsevikki-Venäjä pyrki tekemään erillisrauhan Saksan kanssa, mikä tietenkin oli pöyristyttävää liittoutuneiden näkökulmasta.

Anetin oleskellessa Pietarissa Suomi on alussa vain paikka, jossa on venäläisiä sotilaita ja Helsinki — Anetille Helsingfors — Venäjän Itämeren laivaston tukikohta. Karmivammin Suomi alkaa hahmottua journalistin näköpiiriin, kun syyskuussa 1917 tulee tieto Viipurissa tapahtuneesta upseerien joukkomurhasta. Tärkein Suomessa toimiva hallintoelin syksyllä 1917 oli "Helsingforsin vallankumouksellinen komitea", joka kuitenkaan ei ollut tehtäviensä tasalla eikä kyennyt estämään jatkuvia lynkkauksia.

Kun sisällissota puhkesi Suomessa, Anet näki tapahtumat ensi sijassa Venäjän bolsevikkivallankumouksen jatkeena.

 

 Silminnäkijän kuvaus Venäjän vallankumouksesta. 

Claude Anet: La Revolution Russe. I–IV (1917–1919).

(Kuva saatu Gallican kautta.)

 

Diplomaattien pakomatka

 

Brest-Litovskin rauhanneuvottelujen takkuillessa saksalaiset valtasivat laajoja alueita Baltiassa. Helmikuun 1918 lopussa he uhkasivat jo Pietaria eli Petrogradia. Bolsevikkihallitus siirtyi Moskovaan. Länsiliittoutuneiden diplomaatit alkoivat pelätä joutumista saksalaisten käsiin ja pyrkivät pois maasta. Yhdysvaltain, Japanin ja Siamin suurlähettiläät lähtivät kohti itää, mutta eurooppalaiset toivoivat pääsevänsä Suomen kautta Ruotsiin ja edelleen länteen. Petrogradin Suomen asemalle kertyi helmikuun viime päivinä parisataa henkeä diplomaattiväkeä valtavine matkatavaravuorineen.

Mukana oli lähettiläitä ja lähetystöjen henkilökuntaa Ranskasta, Belgiasta, Isosta-Britanniasta, Serbiasta jne. Serbialaisten joukossa oli prinssi Arsène Karageorgevitch (serbiaksi Arsenije Karadjordjević), Serbian kuninkaan veli (ja myöhemmän kuninkaan isä), joka oli Mannerheimin hyvä ystävä ja upseeritoveri. Internetissä risteilevien juorujen mukaan hän ja Mannerheim olisivat 1890-luvun alussa käyneet kaksintaistelun naisasioiden takia. Yhteisen kiinnostuksen kohteena kerrotaan olleen Serbian prinsessa Elena, Arsènen serkku, sittemmin Italian kuningatar.

Pitkällisten passimuodollisuuksien jälkeen joukko pääsi matkaan ja heräsi Viipurissa maaliskuun ensimmäisen päivän aamuna. He tunsivat suurta helpotusta päästyään kaaosmaisesta Pietarista, jossa bolsevikkien – tai maksimalistien, kuten Anet heitä kutsuu – painostus oli tuntunut raskaalta. Tosin bolsevikkivallankumous oli levinnyt myös Suomeen:

    "Viipuri on suomalaisten punakaartilaisten käsissä. He katselevat välinpitämättöminä matkaamme. Ei ketään laiturilla. Ei ketään ravintolassa, paitsi aseistautuneita työläisiä, punainen kokardi turkislakissa. Myös tässä maassa olemme keskellä sisällissotaa ja maksimalistivallankumousta.  Mutta emme enää ole Venäjällä eikä mikään vallankumous voi meitä järkyttää Pietarissa koettujen päivien jälkeen, missä ilmapiiri oli sananmukaisesti hengitettäväksi kelpaamaton. Olemme poistumassa syvän yön pitkästä painajaisesta, ja on kuin taivas itse haluaisi asettua harmoniaan tunteidemme kanssa, sillä Suomessa on ihana aurinkoinen ja lempeä talvisää ja hohtavat hanget. Ensimmäistä kertaa kolmeen kuukauteen hengitämme vapaasti."

 

Juna pysähtyi seuraavan kerran Kouvolassa, jossa Anet sai ihailla suomalaisten punakaartilaisten kurinalaisuutta, joka erosi venäläisten kaartilaisten käyttäytymisestä ja olemuksesta kuin yö päivästä:

"Yhden aikaan pysähdys Kouvolassa. Uusi spektaakkeli! Viidenkymmenen punakaartilaisen joukkue osoittaa kunnioitusta liittoutuneiden diplomaateille. Siinä he ovat, rivit suorina, liikkumattomina. Venäjällä ei koskaan nähty punakaarteja rivissä ja sotilaallisen kurin alaisina.  Petrogradin kalpeat sotilaat eivät tunteneet kuin sekasorron ja anarkian, jossa he elivät kuin kalat vedessä. Täällä on taistelevia miehiä, miehiä, jotka ovat hyväksyneet säännöt ja tottelevat käskyjä. Heillä on hyvä ryhti ja heidän johtajansa pitää pienen puheen suurlähettiläille. Tällä väellä on inhimilliset tunteet. Kun he saavat tietää, että lähdimme Petrogradista ilman leipää, he antavat sitä viitisenkymmentä kiloa. Ja kuitenkaan he eivät ole rikkaita. Olemme kaukana Petrogradin ryöstelevistä punakaarteista."

 

Matka jatkui kohti Helsinkiä hilpeissä tunnelmissa. Anet vaelsi vaunusta toiseen, nappasi roquefort-sandwichin Ranskan suurlähettilään vaunusta, serbialaisilta pyyn siiven, kinkun siivun Belgiasta. Hienoja juomia kaivettiin matkalaukkujen kätköistä. "Kaikkialla vallitsee mitä parhain tunnelma. Emme tiedä, minne olemme matkalla ja mikä meitä kohtaa. Mutta emme vielä ole unohtaneet, mistä olemme tulossa. Se riittää, jotta voimme nauttia niin suurten vaikeuksien kautta takaisin saadun vapauden hurmasta."

 

Häikäisevä, hymyilevä Helsinki

 

 

Saapuminen Helsinkiin 3.3.1918 Claude Anetin kuvaamana.

 

Junan saapuessa 2.3. illalla Helsinkiin matkalaiset katselivat "häikäistyneinä valaistuksen orgiaa", sillä koko kaupunki kylpi sähkövalossa. Se oli yllätys Petrogradin hämäryyden jälkeen.

Ensimmäinen yö Helsingissä oli kuitenkin vietettävä junassa, koska kaupungissa vallitsi tiukka ulkonaliikkumiskielto kello yhdeksästä alkaen.  Aamulla ranskalaiset ja osa muiden maiden väestä majoitettiin Kämppiin, Englanti Seurahuoneelle, kun taas belgialaiset, "harhaileva kansakunta", jäivät junan makuuvaunuihin.

Anet kuvailee Helsinkiä myönteisesti, mutta silmiinpistävintä siellä on Venäjän laivaston läsnäolo:

"Helsingfors on viehättävä kaupunki ja siunaan sodan arpapeliä, joka on minut tänne saattanut. Kaupunki on rakennettu niemelle kapean monisaarisen lahden pohjukkaan, eikä se ole yhteydessä mereen kuin kapeiden väylien kautta. Merelle johtava laaja esplanadi muodostaa puutarhamaisen puistokäytävän kaupungin keskelle.

 

 

Venäläisiä sotalaivoja Helsingin Pohjoissatamassa kevättalvella 1918.

(Kuva: Helsingin kaupunginmuseo.)

 

Oikealla on etelä-, vasemmalla pohjoissatama. Meri on jäässä, mutta väylä on jätetty avoimeksi laivojen kulkua varten ja näen suurten kuljetusalusten saapuvan Tallinnasta [Revel] paeten saksalaisten invaasiota. Kolmessa tunnissa ne ovat ylittäneet Suomenlahden tuoden meille vähemmän suositeltavan lastin virolaisia maksimalisteja, joiden kovat vaaleat piirteet täyttävät kadut.  Nämä 'toverit' osoittavat huonoa tuultaan saadessaan tietää meidän olevan täällä. Ja illalla punakaartin täytyy vartioida hotelliamme, jonne virolaiset pyrkivät. Vähän kauempana on laiturissa venäläisiä tykkiveneitä, joitakin torpedo- ja torpedontorjunta-aluksia, sekä laiva, jossa sijaitsee Tzentrobalt, itämerenlaivaston komitea, vieressään kaksi keisarillista jahtia, Standard ja Pohjantähti.

Mutta pohjoissatamassa on pääosa Venäjän sotalaivastosta: neljä mahtavaa dreadnought-panssarilaivaa, suuria panssaroituja risteilijöitä. Nämä alukset ovat jääneet jäiden vangiksi odottamaan, että saksalaiset tulevat nappaaman ne. Miehistöt ovat paenneet. Jäljellä on ehkä kaksi tai kolme tuhatta matruusia kahdenkymmenenviiden tuhannen kokonaismiehityksestä.

Ja joka päivä näemme lähtevän sellaisten, jotka vielä eivät ole menneet Petrogradiin ja Venäjälle. He ajavat asemalle matkatavaroiden täyttämissä reissä. Sitä ennen he tekevät ostoksia kaupungissa. Hinnalla ei ole väliä. He ostavat loistokelloja, jalokiviä, vaatteita ja maksavat käteisellä. Näin erään hankkivan kalossiparin seitsemälläkymmenellä frangilla. Heillä on taskut täynnä rahaa, koska kuusi kuukautta he ovat myyneet kaikkea kaupaksi menevää laivoista, jotka olivat heidän vastuullaan. Tarkkuusvälineitä, koneita, putkistoja, kuparia, kaikki on mennyt menojaan.

Koskaan ei ole nähty kaameampaa ja korjaamatonta sota-alusten ryöstöä, ei vihollisten vaan sellaisten merimiesten toimesta, joiden pitäisi puolustaa maataan niillä samoilla laivoilla. Tämä auttaa teitä ymmärtämään miten tyystin on hylätty isänmaallisuuden ja kunnian aatteet. Ylevät ihanteet, jotka ylläpitävät maata, ovat täällä äärettömän pienen, aiempaan hallitsevaan luokkaan kuuluvan yksilöjoukon etuoikeus.

Vallankumous on tuhonnut kansallisen kunnian vartijat, osa on ammuttu, loput ovat joutuneet piiloutumaan, ja johtajia vaille jäänyt roskaväki on painunut alimmalle tasolle. Se kykenee nykyään mihin tahansa. Sotilaat myyvät kanuunoita saksalaisille ajattelematta, että nämä käyttävät niitä ampuakseen heidän eilisiä liittolaisiaan. Merimiehet paloittelevat sotalaivoja ja tekevät saaliistaan pieniä omaisuuksia. Enää ei ole upseereita, jotka vastustaisivat näitä rikollisia tihutöitä. Ne, jotka yrittivät protestoida, on ammuttu jo kauan aikaa sitten. Toiset ovat lähteneet. Ne, jotka ovat jääneet, ovat hiljaa.

Helsingfors näkee pian viimeisten matruusien lähdön. He lähtevät, kun sotalaivoilla ei ole enää mitään myytävää. "

 

Venäläisiä sotilaita oli kaupungissa ja koko maassa enää vain rippeet aiemmasta yli sadasta tuhannesta.  Anet intoutui vertailemaan suomalaisia ja venäläisiä. Hänestä oli jo aiemmin tuntunut siltä, että venäläiset bolsevikkien vastustajat antoivat liian helposti periksi. Venäjällä ei pantu kunnolla hanttiin. Sen vuoksi hän oli tyytyväinen havaitessaan, että Suomessa oli syntynyt kunnollinen vastakkainasettelu:

Mutta suomalaisia punakaartilaisia on kaikkialla. Koskaan en ole nähnyt paremmin partioitua kaupunkia. Joka kadunkulmassa, jokaisen muistomerkin edessä ja kaduilla liikehtii koko ajan punakaartilaisia punainen nauha turkislakissa. He ovat hyvin aseistettuja, kurinalaisia ja edustavamman näköisiä kuin heidän maksimalistiveljensä Petrogradissa. Joka päivä näen sadan tai kahden sadan heikäläisen lähtevän asemalta pohjoista rintamaa kohti. Heillä on johtajat, joita he näyttävät tottelevan. He ovat miehiä.

Suomen kansa ei ole samanlainen muodoton massa kuin venäläiset. On punaisia, mutta vastassa on valkoisia, ja kumpikin puoli ampuu puolustaakseen aatteitaan. Sairasjunat tuovat haavoittuneita melkein joka päivä rintamalta, joka on Tammerforsin pohjoispuolella. Tämä on normaalin toiminnan ja vastatoiminnan maa. Työläisten maksimalistinen liike synnyttää heti talonpoikien ja porvarien vastaliikkeen. Kumpikin puoli ryhmittyy, organisoituu, valitsee johtajansa ja heitä totellaan. Kaikki tämä on tuntematonta suurelle selkärangattomalla venäläiselle massalle. Sairaus ei siellä kohtaa tervettä elintä, joka vastustaisi ja pyrkisi hillitsemään sen etenemistä. Se tulehduttaa koko organismin, joka antautuu vastarintaa tekemättä."

 

Suomessa oli parempi järjestys kuin Petrogradissa, jossa koko ajan sai pelätä, että joku käy aseen kanssa kimppuun, ja jossa varastoja ja asuntoja ryösteltiin. Anet sai kuitenkin Helsingissä kuulla, että sielläkin oli kotietsintöjä runsaasti. Punaiset tekivät myös pidätyksiä ja "minulle vakuutetaan, että täällä teloitetaan ihmisiä enemmän kuin Petrogradissa. Kuolleiden lukumäärä on kenties sama, mutta siellä salamurhataan sattumanvaraisesti yöllä, kun taas täällä teloitetaan tuomion perusteella sataman jäällä. Näkee, että olemme sivistyneessä maassa."

 

Diplomaattijoukko ei kuitenkaan ehtinyt olla monta päivää Helsingissä eikä se ollut tarkoituskaan. Aktiiviset englantilaiset lähtivät ensimmäisinä kohti Tamperetta selvittämään mahdollisuuksia päästä rintaman läpi. Lopuillekin punaiset vallanpitäjät ilmoittivat, että olisi syytä jatkaa matkaa. Diplomaatit olisivat kuitenkin mielellään odottaneet vastausta Mannerheimilta, jolle oli lähetetty sähkösanomaviesti Tukholman kautta.

Ennen diplomaattien pääjoukon lähtöä, oli vielä aikaa katsastella Helsinkiä ja tehdä viimeiset ostokset "hymyilevässä pikku kaupungissa sataman äärellä, johon tulevaa väylää osoittaa lumisille jääkentille vedetty vedenvihreä kelluvien jäälohkareiden linja. Suuret höyrylaivat lämmittävät kattiloitaan. Tuuli leikittelee ja hajottaa savupiipuista nousevaa mustaa savua. Sotalaivat hyödyttömine tykkeineen ovat rivissä pohjoisredillä. Matruuseja häipyy jatkuvana virtana kohti Petrogradia ja Venäjää. Punakaartilaiset kulkevat ohi käsitellen kivääreitään tavalla, joka ei herätä luottamusta. Esplanadilla on paljon ihmisiä talven kauneimpana lumisena päivänä. Keimaileva Helsingfors hymyilee meille kaikista ikkunoistaan, joihin takertuu auringon säde. Kaupunki haluaa, että jäämme kaipaamaan sitä."

 

Sitten suunnaksi tuli pohjoinen. Suurlähetystöjen väellä oli vaihtoehtoina joko pyrkiä Mäntyluotoon ja sieltä laivalla Tukholmaan tai ylittää punaisten ja valkoisten välinen rintama Tampereen pohjoispuolella. Ruotsalaisilta ei saatu laivaa käyttöön, joten jälkimmäinen vaihtoehto tuntui jäävän ainoaksi, mutta siihenkin liittyi suuria vaikeuksia. Ryhmään liittyi koko ajan lisää kotimaahan pyrkiviä maanmiehiä.

"Tällä hetkellä meitä täytyy olla sata viisikymmentä ja matkatavaroidemme paino on viitisentoista tonnia. Jos kykenemmekin neuvottelemaan rintamaylityksen valkoisten päällikön kenraali Mannerheimin kanssa, kuinka pystymme ylittämään linjat tällaisena karavaanina, jossa on lukuisia naisia ja lapsia? On laskettu, että tarvitsemme ainakin 120 rekeä. Mutta mistä ne saadaan?"

Sekalainen seurue sai käyttöönsä makuuvaunujunan Kansainväliseltä rautatieyhtiöltä.

"Serbien vaunuun asettuvat lähettiläs, hänen perheensä, kuninkaan veli prinssi Arsène Karageorgevitch sekä lähetystön henkilökunta. Toiseen vaunuun majoittuvat Portugali, Kreikka ja jotkin meistä. Italia saapui seuraamme eilen ja saa liikkuvan majapaikkansa. Ranska vaatii kahta vaunua. Belgialla on puolitoista, mutta (belgialaisten lähettiläs) Destrée sai nerokkaan ajatuksen ja vuokrasi ravintolavaunun, minkä ansiosta hänen ystäviensä ei tarvitse juosta asemaravintolaan tai kaupungin ravintoloihin saadakseen kupin kuumaa kahvia tai illastaakseen. Tanskalaiset ovat pyytäneet saada liittää mukaan vaunun jumiin jääneitä kuriirejaan varten."

 

Kiikissä Tampereella

 

Tampereelle diplomaattijuna saapui aamulla 6.3. Kaupunki oli vielä tukevasti punaisten hallussa ja rintama parin tunnin junamatkan päässä. Aiemmin saapuneet parikymmentä englantilaista olivat lähettäneet neuvottelijoita linjojen läpi Mannerheimin luo. Neuvottelijat palasivat puolipäivästä. "Heidät oli otettu vastaan muutamin kiväärinlaukauksin ja valitettavasti yksi saattamassa ollut punakaartilainen haavoittui. Tämä onnettomuus vaikeuttaa entisestään ylityksestämme käytäviä työläitä neuvotteluja."

 

Uusi yritys lähettää neuvottelijoita oli tarkoitus tehdä seuraavana päivänä.

"Englantilaiset ovat vihdoin sopineet lähtevänsä huomisaamuna. Punainen juna jättää heidät sovitussa paikassa metsään ja valkoisten reet tulevat heitä hakemaan. Lähetämme heidän mukanaan kolme neuvottelijaa ja kirjeitä kenraali Mannerheimille: belgialaisen, ranskalaisen ja prinssi Karageorgevitchin, joka on valkoisten ylipäällikön henkilökohtainen ystävä."

Matkalaisten oli järjestettävä elämänsä Tampereella parhaan kykynsä mukaan: "Belgia tarjoaa aterioiden aikana ravintolavaununsa vieraanvaraisuutta Ranskan suurlähettiläälle ja hänen henkilökunnalleen. Loput matkalaisistamme syövät kaksi kertaa päivässä asemaravintolassa, missä pöytä katetaan sadalle kello yhdeltä ja kahdeksalta. Jotkut meistä ovat hankkineet vuokrahuoneita kaupungilta."

Anet jäi asumaan junaan. Sieltä hän voi seurata aseman tapahtumia.

"Minä jään junaan. Kieltämättä siellä on ahdasta, mutta näkymä asemalle on vaihteleva ja maalauksellinenkin. Kaksi tai kolme kertaa päivässä saapuu punakaartin vaihtomiehistöjä lähteäkseen rintamalle. Nämä työläissotilaat ovat kovin hyväryhtisiä. Suomalainen on myös yhtä luonnollisen kurinalainen kuin venäläinen on anarkistinen. He tulevat nelirivissä hyvissä vaatteissa ja kengissä, marssien tahdissa, totellen komentoja. Heillä on turkislakissa punainen nauha. Kiväärit ovat peräisin monelta taholta, on italialaisia, saksalaisia, venäläisiä, amerikkalaisia.

Miehet ovat yleensä pitkiä ja antavat vaikutelman järjestyneestä voimasta, mitä emme koskaan tunteneet Venäjällä vallankumouksen aikana. Ei minkäänlaista epäjärjestystä vaunuun noustessa; he asettuvat meteliä pitämättä paikalle tuotuihin vaunuihin. Joskus he laulavat kadulla kuorossa laulua, josta en tiedä, onko se kansanomainen vai vallankumouksellinen. Se on surullinen, sävytön ja rytmitön. Äänet ovat keskinkertaisia. Tässä venäläiset voittavat helposti. Mikään ei ole kauniimpaa kuin venäläisten sotilaiden laulu; mikään ei ole suurenmoisempaa kuin slaavilaiset äänet. Tuodaan ammuksia; pieni panssarijuna on valmiina lähtöön; toisaalla eräässä vaunussa on kaksi venäläistä kenttäkanuunaa.

En usko, että juuri nyt olisi kovia taisteluita rintamalla. Emme ole nähneet tuotavan kuin neljä haavoittunutta, joista kaksi lieviä tapauksia.

Punaisilla ei ole puutetta ratsuväestä. Muutama joukkue partioi kaupungilla. Muita on maastoharjoituksissa metsässä kukkulalla. He ratsastavat pienillä terhakkailla, pitkäkarvaisilla hevosilla.

Näin tämä Tampereen viehättävä pieni tehdaskaupunki on muuttunut sotanäyttämöksi. Mutta ainoa sota, jonka suomalaiset tuntevat tällä hetkellä, jolloin Euroopan kansat käyvät vihollisina toisiaan vastaan, on työläisten sota talonpoikia vastaan. Nämä pasifistit on heitetty sisällissodan kauheuksiin ja he taistelevat keskenään."

 

 

Näkymä Näsilinnan katolta keskustan suuntaan huhtikuussa 1918.

(Kuva: Museovirasto.)

 

Jälleen merkillepantavaa oli Tampereella vallitseva hyvä järjestys.

"Elokuvat ja teatterit ovat avoinna. Mutta huoltovaikeudet ovat suuria ja hinnat kohtuuttomia. Muna maksaa kaksi frangia; leipä on hyvin harvinaista, kuten myös maito ja liha. Ateria maksaa ravintolassa 25–30 frangia. Maksimalistinen hallinto merkitsee siis kallista elämää. Ainoa juoma on miellyttävän makuinen olut, mutta sen alkoholipitoisuus on kaksi prosenttia."

Pohjoinen kaupunki tarjosi ulkomaalaisille talven riemuja. He kävelivät "hurmaavalle kukkulalle (nähtävästi Pyynikille), joka hallitsee kahta Tamperetta syleilevää järveä. Sinne on tehty lumeen kelkkamäki. Käytimme tunnin tähän viattomaan huviin."

 

Keskusteluja Tampereen sovjetin kanssa

 

 

Neuvottelijat kirjeineen lähtivät englantilaisten kanssa aikaisin aamulla 7.3. odottaen henkilökohtaista tapaamista valkoisten ylipäällikön kanssa. Laskettiin, että he tulisivat olemaan poissa yli 24 tuntia, koska heidän oli matkattava junalla kaksi tuntia rintamalle, ylitettävä linjat reellä, sitten mentävä esikuntaan, keskusteltava ja palattava. Mutta neuvottelijat palasivatkin yllättäen jo samana päivänä tyhjin toimin. Valkoisten puolelta tullut upseeri oli kertonut hyökkäyksen alkaneen, joten neuvottelijat eivät voisi palata takaisin, jos nyt ylittäisivät linjat. Mutta englantilaiset käyttivät tilaisuuden hyväkseen ja menivät valkoisten puolelle.

Diplomaattien läsnäolo kaupungissa ei miellyttänyt enää punaista hallintoa. Junalle tuli paikallisen "sovietin" delegaatio, jota onneksi johti Amerikassa englantia oppinut mies. Punaiset vaativat kansainvälistä ryhmää lähtemään takaisin Helsinkiin tai jopa Pietariin, mutta Ranskan suurlähettiläs käyttää kaiken taitonsa viivyttääkseen palautusta:

"Voittaakseen vielä kolme päivää Tampereella hän tinkii, että joko saamme vastauksen Tukholmasta, joka voisi lähettää meille laivan Mäntyluotoon, tai englantilaisten delegaatti välittää sopimuksen mukaisesti meille Mannerheimin päätökset. Pitkä ja sekava keskustelu, jota punaisten puolesta käy melko älykäs englanninkielentaitoinen päällikkökomissaari. Samana aamuna sattunut tapahtuma monimutkaistaa vielä entisestään jo riittävän sotkuista tilannetta.

Neljä lähetystön palvelijaa oli kävellyt muutaman sadan askelen päähän kaupungista. He kohtasivat juoksuhaudan, vaikka rintaman sanottiin olevan 50 kilometrin päässä. Ranskan rintamalla haavoittunut meikäläinen alkoi arvostella kaivantoa tovereilleen. Hän häikäisi heidät teknisellä tietämyksellään ja sotilaskokemuksellaan. Mutta paikalle tuli punakaartilaisia, jotka ympäröivät miehemme ja veivät heidät vartiotuvalle. "Vakoojia", siinäpä sana, joka kiirii kaupungilla ja tulehduttaa mieliä. Ei tarvita paljon muuta kiihottamaan voimakasta epäluulon mielialaa meitä vastaan. Neuvosto ei halua nähdä meitä enää täällä."

 

 

Ehkä diplomaatit näkivät tämän juoksuhaudan Pyynikillä? 

(Kuva: Museovirasto.)

 

Kahden tunnin kokouksen jälkeen saatiin Ranskan suurlähettilään kärsivällisyyden ansiosta aikaan sopimus, että Tampereelle voitiin jäädä vielä kolmeksi päiväksi, mutta uusien neuvottelijoiden lähettäminen kiellettiin kerta kaikkiaan.

Ulkomaalaisten liikkumista rajoitettiin. Alueeksi sallittiin vain pääkatu, ja siitä kaksi katua oikealle ja kaksi vasemmalle. Kelkkamäkeenkään ei enää päästy.

Ahtaammissakin rajoissa kaupunki tarjosi mahdollisuuksia viihtymiseen:

"Kansainvälinen joukkueemme kävelee kaikesta huolimatta pitkin pääkatua. Päiviemme rytmi on hidas, mutta sitä tahdittavat pienet säännölliset ja jokapäiväiset tapahtumat. Käydään kauppahallissa ostamassa joitakin tarvikkeita kultaa kalliimmalla hinnalla. Tapaamme kylpylässä, jossa pontevat matroonat pesevät, hierovat ja suihkuttavat meidät. Kopista koppiin risteilevät keskeytymättä pilapuheet sinkoillen puolikorkeiden väliseinien yli. Sitten kokoonnutaan kahvilaan, missä nautitaan kuppi kaakaota. Miehet antavat nuoren ja taitavan suomalaisnaisen ajaa partansa. Sitten meillä on vielä elokuva, verraton viihdyke. Lopulta Belgian ravintolavaunun valitut kokoontuvat aterialle vaunussa, joka on tehty liikkumaan, mutta pysyy masentavan itsepintaisesti paikallaan."

 

Kolmen päivän "välirauha" kuitenkin keskeytyi äkkiarvaamatta. Punakaartilaiset eivät enää sietäneet outoa joukkoa keskuudessaan ja heidät lähetettiin junineen Toijalaan.

 

Ennen junan lähtöä Toijalaan 10.3. tapahtui vielä välikohtaus, joka kyllä kuulostaa uskomattomalta:

"Jälleen yksi komissaari ilmestyy asemalle. Eräs laupeudensisar on pidätetty vakoilusta epäiltynä. Hänen hallustaan on löydetty jonkun meikäläisen antama valokuva, ja sen selkäpuolelle on kirjoitettu tervehdys: 'Tammerforsissa vietetyn ihanan illan muistoksi.' Muistolause on kirjoitettu ranskaksi. Kyse on siis ranskalaisesta, sanoo komissaari. Hän näyttää valokuvan. Ei, se ei ole kukaan meistä. Siinä on erään pienen kansakunnan diplomaattikunnan jäsen, ja vain armeliaisuuteni estää nimeämästä maata.

Tämä vähintäänkin kevytmielinen mies oli tutustunut laupeudensisareen asemalaiturilla. Välimeren ihmisille ominaisen älyvapaan intohimon vallassa hän oli kutsunut naisen elokuviin, sitten päivälliselle. Vakuutetaan myös, että hänen on nähty suutelevan naista, mikä vaikuttaa uskottavalta muistolauseen valossa.

Mutta laupeudensisarta epäiltiin, häntä seurattiin ja hänet pidätettiin. Tässä kohdassa juttu muuttuu eriskummalliseksi. Paljastuu, että laupeudensisar onkin naiseksi naamioitunut mies, kuuluisa saksalainen vakooja. Entä diplomaattimme? Uskoiko hän liehittelevänsä naista? Kuinka hän on voinut antaa pettää itseään? 'Ihana ilta?' Oli miten oli, suurlähettiläs julistaa, että mies jääköön junasta välittömästi, sillä joskin hän on vain tökerö, hän on sitä meidän suhteemme vaarallisessa määrin tässä sotaakäyvässä maassa, missä ei nähdä muuta kuin petturuutta ja vakoilua.

Jätämme tuon onnettoman asemalaiturille, samalla kun junamme parilla vaunulla lisättynä etenee hitaasti 40 virstaa Tampereelta Toijalan asemalle, josta rata haarautuu Turkuun."

 

”Tojolan” lepokoti

 

 

Toijalan asema (Aamulehti 10.12.1929)

 

 

Diplomaattiset kiertolaiset saapuivat Toijalaan (alkutekstissä Tojola) keskipäivällä 10.3.:

"Tojola ei ole kuin tuhannen asukkaan kylä. He asuvat pienissä taloissa, jotka omasta puolestaan näyttävät osallistuvan tätä maata repivään poliittiseen kamppailuun. Suurimmat ja hyvinvoivimmat talot ovat valkoisia; toiset, pienemmät, puolestaan punaisia. Kaikki ovat puusta rakennettuja, siistejä, hyvin hoidettuja, ja kukin eristettynä aitansa taakse.

Punakaartin komitea tekee todella parhaansa majoituksemme hyväksi. Junan asukkaat saavat kaksi ateriaa päivässä asemaravintolassa. 36 valittua ravintolavaunussa saavat joka päivä leipää, voita, maitoa, juustoa ja lihaa. Voita ja lihaa! Kauan sitten unohdettuja herkkuja. Ahmimme suuria, kauniin, tuoreen, erinomaisen voin peittämiä leipiä. Ja juomme ahnaasti maitoa oltuamme ilman sitä niin monta kuukautta!

Tojola miellyttää meitä. Se vaikuttaa unelmien parantolalta, jossa voimme levätä vaivoista ja huolista, joiden kasaantuminen alkoi kaikesta huolimatta painaa vahvimpiakin hartioita. Teemme pitkiä kävelyretkiä jäisellä hangella, talven kirkkaassa auringossa, verrattomassa läpikuultavuuden ilmapiirissä, jota ei häiritse kevyinkään tuulenviri. Vaellamme ripein askelin suurissa hiljaisissa metsissä ja palaamme junalle vasta iltaruskon punertuessa. Jos punaiset ja valkoiset pitävät meitä täällä vielä muutamia päiviä, saamme takaisin terveytemme."

 

Silti oltiin koko ajan tietoisia sodasta:

"Punakaartilaisia on paljon näissä pienissä kylissä. Koko miespuolinen ja sotaan kelpoinen väestö on otettu riviin, omasta halustaan tai väkisin. Patrulleja, ryhmiä ja vartiosotilaita vilisee. Junaamme vartioidaan päivin ja öin, ja junan ikkunoiden korkeudella on jatkuva pistinten ohimarssi."

 

Aika Toijalassa ei ollut epämiellyttävää ja oli helppo vaipua velttouden ja fatalismin valtaan, mutta huolestumista herätti saksalaisten läheneminen.

 "He ovat jo yhdellä Ahvenanmaan saariston saarella muutaman kymmenen kilometrin päässä Turusta. He ovat virallisesti ilmoittaneet päätöksestään tehdä interventio Suomeen valkoisen hallituksen hyväksi. Meitä uhkaa joutuminen satimeen kuin hiirenloukussa.  ...

Saksalaisten partiot pidättävät rekiä, jotka tuovat Venäjältä pakenevia matkustajia aina Ahvenanmaan satamaan, josta meri on avoin Tukholmaan. Naisten, lasten ja yli viisikymmentävuotiaiden miesten he antavat mennä. Mutta eilen he saivat käsiinsä kaksi englantilaista 45-vuotiasta miestä ja pidättivät nämä lähettääkseen heidät Döberitzin keskitysleirille."

 

Keskustelut punaisten kanssa eivät johtaneet mihinkään. Ranskan suurlähettiläs Noulens yritti vielä neuvotella rintaman ylityksestä, mutta se ei enää onnistunut, koska punaiset asettivat ehdoksi aselevon laajalla rintamanosalla Jyväskylästä Poriin, mutta siihen ei Mannerheim sotatoimien tässä vaiheessa voinut suostua. Lopulta taistelut siirtyivät niin lähelle Tamperetta, että se suunta alkoi olla tukossa.

"Voi kuvitella junassamme vallitsevan tunnelman. Mitä! Luopuisimmeko toivosta palata viimein kotimaahan? Palata takaisin suureen vankilaan, Venäjälle! Ja silti, mitä tehdä? Törmäämme ihmisiin, joilla on pitkät pistimet ja lyhyt ymmärrys.

Jos jäämme tänne, nämä ovat riskimme. Saksalaiset ovat kiväärinkuulan kantaman päässä Turusta. He ovat ilmoittaneet aikeensa tehdä interventio Suomeen ja palauttaa siellä järjestys. Jos he nousevat maihin Turussa, mitä teemme? Takanamme useassa rautatien kohdassa olemme vaarassa, että lähellä olevat valkoiset räjäyttävät sillan. Ja me täällä saksalaisten armoilla."

 

Näytti siltä, että lähetystöväki joutuisi jäämään paikoilleen Toijalaan vielä kahdeksi tai kolmeksi viikoksi. "Tällä elämällä on viehätyksensä. Mutta levoton, kuumeinen, joka hermoltaan sairas Petrograd on tuolla, parin tunnin matkan päässä."

Odottamaan kyllästynyt Anet lähti 17.3. omatoimisesti Pietariin. Sitä eivät enää uhanneet saksalaiset, koska Brest-Litovskin rauha oli 3.3. tehty keskusvaltojen ja bolsevikkien välillä.  Hän sai myöhemmin kuulla diplomaattijunan myöhemmistä vaiheista. Se joutui lopulta lähtemään Toijalasta harhaillen jonkin aikaa radalla. Ranskan suurlähettiläs, Italian asiainhoitaja ja Serbian ministeri palasivat Pietariin 26.3. ja jatkoivat Vologdaan, josta hetkeksi tuli Venäjän diplomatian keskus.

 

Tinkimistä savolaiseen tapaan

 

Belgian lähetystön henkilökunta sekä Kreikan ja Portugalin lähettiläät jäivät vielä Suomeen ja päättivät vielä kerran koettaa onneaan. He neuvottelivat linjojen ylityksestä Mikkelin lähellä, missä sotatoimet eivät olleet niin voimakkaita kuin Tampereen pohjoispuolella.

Anet sai myöhemmin kuulla kertomuksen yrityksen täpärästä epäonnistumisesta:

"Tuhansien vaikeuksien jälkeen Destrée onnistuu sopimaan punaisten kanssa siitä, että kaksi neuvottelijaa lähtisi tekemään tarpeelliset järjestelyt valkoisten kanssa. Mutta punaiset huomauttavat, että heidän rekensä on vaarassa joutua valkoisten käsiin.

– Ei tämä siitä saa olla kiinni, sanoo herra Destrée, ostan reen.

Reki ja hevonen maksavat Suomessa nykyisen rehupulan aikana noin kolme sataa markkaa.

Ja niin aletaan keskustella hinnasta.

– Mitä haluatte hevosesta ja reestä?

– Voi herra ministeri, se on maan kaunein hevonen.

– Sen hinta?

– Ja valjaat? Oletteko nähnyt valjaat? Ne ovat aivan uudet, loistavaa nahkaa.

– Mitä ne maksavat?

– Entäpä reki, sitä on tarkoitus käyttää häissä. Kylässä ei ole toista sen veroista.

– Niin, mutta hinta?

Pitkän epäröinnin jälkeen punaiset ilmoittavat hintansa.

– Kolme tuhatta markkaa.

Ministeri hätkähtää! Mutta vankien kuoro hänen takanaan mutisee vaativaan äänensävyyn: "Maksa", ja herra Destrée, joka ymmärtää tilanteen, latoo kolme tuhatta markkaa punakaartin päällikölle.

Kaksi päivää myöhemmin kaikki on järjestyksessä. On päätetty aselevosta, täsmennetty paikka, jossa linjojen ylitys tapahtuisi, sovittu tunnusmerkeistä ja kellonajasta. Lopulta lähdetään matkaan. En yritä kuvailla 24 matkalaisen iloa, kun he lopulta pääsevät poistumaan kirotusta Venäjän maasta, johon pahanilkiset lumoojat ovat heidät sulkeneet. Tänä iltana he olisivat valkoisten luona, huomenna Torniossa, muutamassa päivässä Kristianiassa, Englannissa, Ranskassa!

Heitä kuljettava juna pysähtyy linjan viimeisellä asemalla. Sitten odotetaan eikä kukaan tiedä mitä. Levottomuus alkaa täyttää sydämiä. Nyt saapuu punainen komissaari:

– Minulla on puhelimitse saatu virallinen käsky Helsingistä. Minut on määrätty palauttamaan teidän takaisin junaan ja viemään Venäjälle.

Kurjuus! Raivo! Herra Destrée väittää turhaan vastaan. Helsinki on armoton. Kaksi lähetystön jäsentä saa keskustella kahden neuvottelijakollegansa kanssa, jotka jäävät valkoisten puolelle. He syleilevät itse rintamalinjalla: nuo menossa kohti lännen vapaita maita, nämä palaamassa suureen maksimalistivankilaan, jonka avaimia Lenin ja Trotski pitävät hallussaan.

Pettymys sydämessä matkustajat palaavat vaunuihin. Tällä kertaa punaiset kohtelevat heitä tylysti. Heidän lukitaan osastoihinsa. Vartijat kivääreineen ja pistimineen täyttävät käytävät ja takasillat. Eräs törkimys tönii rouva Destréetä. Ja niin väkemme tuodaan Bieloostroviin [Valkeasaari]. Venäläiset maksimalistit ottavat heidät vastaan kohteliaasti mitään riitaa rakentamatta."

 

Jäähyväiset Venäjälle

 

Anet lähti Venäjältä lopullisesti toukokuussa 1918 Murmanskin kautta. Maa oli alkanut polttaa hänen jalkojensa alla. Liian likelle pyrkivät varjostajat ja lyhyt pidätys tekivät selväksi, ettei hänellä enää ollut sijaa Venäjällä, joka oli pettänyt liittolaisensa. Junamatkalla pohjoiseen suomalaiset ja saksalaiset tuntuivat olevan länsipuolella uhkaavan lähellä. Anetille oli itsestään selvää, että suomalaiset olivat vain saksalaisten marionetteja.

 

 

Samaa mieltä Suomen roolista keväällä 1918 olivat myös saksalaiset.  Saksalaisessa koulun historiallisessa kartastossa: "Von den Mittelmächten besetzte feindliche Gebiete"..."Frühjahr 1918".

(Keskusvaltojen miehittämät vihollisalueet vuoden 1918 alkupuolella.)

(J. W. Putzgers Historischer Schul-Atlas, 1939.)

 

Ranskaan palattuaan Anet esiintyi enimmäkseen kaunokirjailijana ja sai kansainvälistä mainetta romaaneillaan, jotka kestävät edelleen lukemista. Suomeksi julkaistiin 1929 romaani Kadonnut kansa. Hänen viimeinen romaaninsa Mayerling (1930), joka kuvaa Itävallan kuninkaallista lemmenmurhenäytelmää, ilmestyi suomeksi 1976. Siitä on tehty pari elokuvaakin, samoin kuin romaanista Ariane, une jeune fille russe (1920). Suomi on yhtenä tapahtumapaikkana romaanissa Quand la terre trembla (1921). Täydessä luomisvoimassa olleen Claude Anetin elämä päättyi vain 63-vuotiaana yleiseen verenmyrkytykseen vuonna 1931.

 

Uutinen Claude Anetin kuolemasta Suomenmaassa (11.1.1931).

 

 

Ilkka Mäkinen

Kirjoituksesta on julkaistu rankasti lyhennetty versio Kanavassa nro 2/2018 (ilman kuvia).