Benedictus Hwalin runo Elisabeth Bergin muistoksi 1689 ruotsiksi ja suomeksi

 

 

APOC. 14. V. 13.
Salige äro the som i HERranom döö / etc.
Ty
Timmeliga Dödsens sidsta Twång/ Wara til Lijfwet en salig Sång/
Witnar den
Fordom Ehreborna/Gudfruchtiga och myckit Dygdesamma Matronans, nu meera hoos Gudh saliga
Hust: ELISABETHAE Bergz/
Den Ehreborne och Wälbetrodde Regementzskrifwarens
Hr. Gustaff Swarthafras
Kärälskelige Makas/ ifrån denne usle Werlden Dödelige Bortgång;
Som på sitt 35 ålders Åhr den 11. Febr. 1689 vthi en salig stund afsomnade/ och sin Siäl Frälsaren Christo vthi händer öfwerlefwererade; Men dess
andelösa Lekamen sijdermera til sitt Hwijlorum vthi Wesselax Försambling medh Christloflige Ceremonier
och anseenlig Lijk-Process d. 21
Julij den     Maji bemälte Åhr/ Beledsagades.

Ach/ nöd och möda stoor/ Ach! Usselheet den swåra/
Wij swäfwa här uti fast alla dagar wåra;
   Med gråt wij födoms hijt/ wij döö med sorg och gråt/
   Wår möda slutes så/ med yncklig klagelååt.
Här all ting wäxlas om/ och all ting sigh förwandla,
Ja med oss Mennijskior/ Så[?] Döden och wil handla,
   Här är så lifwet wårt/ En lijten tijd och kort/
   Och mächta flychtigt/ fort/ medh hast det löper bort.
Lijckt storm och susand blåst/ som okiänd fram åth stryker
Des[?] wäg ey finnes mehr hwart hän then ändtlig fijker[?];
   Som Wågar dundra stolt[?]/ i Hafwet brusand blå/
   The sedan sachtade eij fins i lugnet stå/
Sitt wexlelop har Sool/ ja Stiernor sammalunda/
De gå bå ned och upp ; O Menniskia begrunda/
    Din Vsselheet så stoor/ här vthi denna Wärld/
   Thet alt hwad Jordiskt är/ är flättia stor och flärd.
Nu rinna strömar fast/ och fort vthi fult Susand/
Den ena/ andra med/ komma medh häftigt Brusand/
   Hwars rum doch meer eij sees/ fast woro de nu fleer/
   De flyta/ rinna bort/ des lopp eij spörjes meer.
Så Jorden äfwen och/ hon bär fast Örter rara/
De wäxa hastigt vp/ och  månd’ härlige wara/
   När de stå bäst i Wäxt/ de sprijda sigh och groo
   Men mächta hastigt och/ the läggias snart i roo
Så Diuren äfwen och/ i Skogar lustigt springa/
Men weta intet af/ förrn Snaran har dem kringa/
   Så frijer som them syns/ them wara theras gång/
   De lijkwäl snarde blij/ af Snaror spridde mång.
See Fisken qwick och snäll/ som springer wijd sin Öar/
Han kan wäl simma Nätt/ doch fångas wäl i Siöar/
   Med Krook/ med Nätet tätt/ hwas Graf å landet blijr/
   Tå han sig aldraminst/ om faran slijk omsijr.
I skogar gröna Trää/ fast dhe än Himmel’ hoota/
De falla också nijd/ hur’ fast de äro roota/
   De fälla Löfwen af/ the blekna/ falla kull/
   Des fägring syns ey meer/ dee liggia nijd i Mull.
Som [?]hlet fort framgår/ och Molnet snart förswinner/
Som Röök och annat slijkt/ der fort sin enda hinner/
   Som ijs af hetan starck/ strax vthi Watn wändz/
   Så Menniskian och snart/ ja snart til Grafwen sänckz.
Exempel ther vppå/ hehöfwom wij ey leeta/
Som thetta Sorgefall beklageligen weeta;
   På denna swarta Båhr/ framställer oss at see/
   Hur grym som Död är/ och det sluut werlden wil gee.
Ty hastigt bleef bortrycht/ af Döden Giästen grymma/
Then ingen Man så frisk/ kan med sin macht undrymma/
   See denne Dygdekropp/ som i Gudz Huus har gådt/
   Åkallat der sin Gudh; derföre glädie fådt.

Sin Mans fast största lust/ war dhen Salig Matrona/
Som han näst Gud älskat/ hon war hans frögd och Crona/
   Hon honom älskade/ den hiertans kära Siäl
   Thesz mehra han och nu/ sörjer med goda skiäl.
Förnär hon ingen war/ men många godt hon gjorde/
Af det Gudh henne gaf/ det mången man jo sporde/
   Ohulpen ey bortgick/ then för thesz Dörar kom/
   Den Fattige också/ eij bortgå lät hon tom.
Hon[?] achtat alt[?] för[?] träck[?] i denne werlden arga/
Som Menniskian förför/ och werldzens trälar[?] sarga,
   Hon lefde lijka här/ i werlden som en Giäst/
   Och vmgickz gerna ther/ man om Gudh talte mäst.
Ty Gudh och lät sin Post/ then grymma Döden komma/
At bortgång hennes mott/ lända henne til fromma/
   Fast kroppen lägz i Graaf/ och Siälen Himmel haar/
   Så blifwer doch hoos osz/ desz Dygde=rychte qwar.
Fast och i detta måhl[?]/ Ach! hiertlig är bedröfwat/
Wår Hr. Swart=Hafra god/ at döden har bortröfwat/
   Des Maka/ ögna lust/ des fromma Hustru god/
   Som sorg mång gång borttog/ och Huushåll wäl förstod;
Han måste sittia här/ med Barnen sin små draga
Then Sorgedrächten swår; så haar Gudi behaga.
   Bedröfwad måste han/ see Barnen vnga siu/
   Nu Moderlösa gåå. Jesus dem tröste nu!
Och lät dem deras sorg/ medh glädie öfwerwinna/
Ty Gudz godheet är stoor/ thesz floder ymnigt rinna:
   Hielp JEsus Barnen små/ som sielfwa ey hwar ann/
   Än hielpa kunna: Men Gudh dem bäst trösta kan!
Gudh tröste Fadren medh/ som och i sorgen swåra/
I stort bekymmar nog/ känner sit Hierta såra:
   Gud som thet korsz pålagt/ hielpe och Fadren draa[?]/
   Till thes i sinom tijdh/ Gudh sorg wil och borttaa/
Hwadh hielper sörja meer/ hwad hielper swåra gråta/
Hwad hielper qwirla så/ det kan alzintet båtha/
   Det är den högstes Råd/ han kallar Gammal/ Ung/
   Ifrån den’ usle werld/ ja från wår möda tung.
Ty håller vp med gråt/ låter ey tårar rinna/
Gifwer Eder tilfredz/ ewigh Frögd I finna;
   Then döder är/ ey död/ men förder i Gudz Fambn/
   Sit enda måhl hon nådt/ vthi en rolig Hambn.
Der ovthsäijelig lust/ der obeskrifwelig gamman/
Ehr kära Hustrus/Moders Siäl/ niuter hoos Englar samman/
   Det intet öra hördt/ ey heller ögat sedt/
   Dhen frögd som ewig är; och Gud af Nåd beredt.
O Herre lät osz tå/ wår Dödzstund rätt betänckia/
At wij all tanckar wår/ til Högste Guden länckia/
   Dett[?] så på sidston må/ medh alsomstörsta frögd
   Från wärlden fara och til Gudh i Himmels Högd!!!

Detta den Sal. Matronan til skyldig åminnelse / iämwäl dem /
som wijd detta oförmodeliga tilfälle äro bedröfwade/ til någon
hugnad hafwer desse få rader efter anmodan öfwergifwit
BENEDICTUS HWAL

APOC. 14. V. 13.
Autuaita ovat ne, jotka HERrassa kuolevat/ jne.
Sillä
Ajallisen Kuoleman Viimeinen Vaiva/   Olkoon Autuas Elämän Laulu/
Mistä todistaa
Entisen Jalosyntyisen/ Jumalaapelkäävän ja hyvin Siveän Matroonan, nyttemmin Jumalan luona autuaan
Rouva ELISABETH Bergin/
Jalosyntyisen ja Suuresti Luotetun Rykmentikirjurin
Hr. Gustaff Swarthafran
Rakkaan Puolison/ tästä kurjasta Maailmasta Kuoleman kautta tapahtunut Poismeno;
Joka 35-vuotiaana 11. Helmikuuta 1689 autuaana hetkenä nukkui pois/ ja luovutti Sielunsa Vapahtajan Kristuksen käsiin; Mutta hänen
hengetön Ruumiinsa sittemmin saatettiin Lepopaikkaansa Vesilahden Seurakunnassa Kristillisin Menoin ja huomattavan Ruumissaaton kera sinä 21.
Heinäkuun Toukokuun    päivänä mainittuna vuonna.

Ah! Hätä ja vaiva suuri! Ah! Kurjuus vaikea!
Hiuskarvan varassa olemme täällä kaikki päivämme;
    Itkulla tänne synnymme ja kuolemme surussa ja itkussa,
    Vaivamme päättyvät surkealla valituslaululla.
Täällä kaikki vaihtuu ja kaikki muuttuu.
Niin meitä ihmisiä kuolema koettelee,
    elämämme on rajallinen ja lyhyt
    ja äkkiä se virtaa pois, pian kuluu pois.
Se on kuin myrsky tai humiseva tuuli,
joka tuntemattomana rientää eteenpäin,
    ei ole mitään tietoa, minne sen tie lopulta vie.
    Aallot kohisevat ylväästi sinisellä merellä,
mutta pian ne laantuen häviävät tyvenessä.  
Auringolla ja tähdillä on kiertonsa,
    ne laskevat ja nousevat. Oi ihminen, pohdi
    suurta surkeuttasi tässä maailmassa,
kaikki maallinen on suurta turhuutta ja häilyvyyttä.
Joet virtaavat nopeasti kuohuen,
    toinen toistaan voimakkaammin kohisten,
    mutta vedet virtaavat pois eikä niitä enää näy.
Niin myös maa kasvattaa ihanat yrtit,
ne kasvavat nopeasti ja mahtavat olla ihania,
    ne kasvavat ja kukoistavat,
    mutta varsin pian ne vaipuvat lepoon;
niin myös eläimet juoksevat iloissaan vapaana metsissä,
mutta eivät tiedä, että ne pian ansalankaan joutuvat,
    niin vapailta kuin ne näyttävät,  kulkevat omia teitään,
    niin silti menevät ne ansoihin, joita viljalti on täällä.
Katso sukkelaa ja vilkasta kalaa, saarten lomassa hyppivää,
se osaa uida kauniisti, mutta sekin pyydystetään järvestään
    koukuin ja tiivein verkoin, ja se saa hautansa maalla,
    juuri kun se vähiten huomaa vaaran.
Metsän puut kurkottavat taivaaseen,
mutta nekin kaatuvat vaikka kuinka syvään olisivat juurtuneet,
    lehdet putoavat ja puut kaatuvat paljaina maahan
    ja niiden uhkeus katoaa ja muuttuu mullaksi.
Niin kuin pilvet katoavat, niin kuin savu haipuu,
ja muu senkaltainen loppuunsa ehättää,
    niin kuin jää joka helteessä muuttuu vedeksi,
    niin myöskin ihminen pian hautaan vaipuu.
Eikä esimerkkejä tarvitse etsiä kauempaa,
kuten tämä surullinen tapaus valitettavasti
    näiltä mustilta paareilta meille osoittaa,
    kuinka tyly on kuolema ja loppu, jonka maailma antaa.
Sillä äkkiä pois kuolema, julma vieras hänet tempasi,
eikä terveinkään voi omalla voimallaan kuolemaa paeta;
    katsopa vain tätä hyveellistä ruumista, joka on mennyt Jumalan                                                                                 kotiin,
    Jumalansa kutsumana ja siksi ilon saanut.

Hän autuas matroona oli miehensä suurin ilo,
jota tämä Jumalan jälkeen eniten rakasti, miehen riemu ja kruunu,
    ja vainaja puolestaan rakasti miestään koko sydämellään ja                                                                                 sielullaan,
    sitä enemmän tämä nyt suree hyvällä syyllä.
Hän ei ollut kopea ketään kohtaan, vaan teki monelle hyvää;
mitä Jumala hänelle oli antanut, sitä kyllä moni pyysi,
    kukaan ei joutunut lähtemään hänen oveltaan avutta,
    köyhän hän ei antanut lähteä tyhjin käsin luotaan.
[…]
Hän eli tässä maailmassa kuin vieraisillaan
ja seurusteli mielellään siellä, missä eniten puhuttiin Jumalasta.
    Senkin tarkoitus, että Jumala antoi tylyn kuoleman tulla häntä                                                                             noutamaan,
    oli hyödyttää hänen hurskauttaan.
Vaikka ruumis lasketaan hautaan ja sielu nousee taivaaseen,
jää meille kuitenkin hänen hyveensä maine.
    Silti on sydäntäsärkevää,
    että meidän hyvältä herra Swarthafralta on riistetty
puoliso, silmän ilo, hurskas hyvä vaimo,
joka usein murheen häneltä poisti ja hoiti taloutta neuvokkaasti;
    Herra Swarhafran täytyy nyt istua täällä,
    ja pikku lapsineen pitää surupukua, näin on Jumala parhaaksi                                                                                 nähnyt.
Murheellisena hänen täytyy nähdä, kuinka seitsemän lasta
jää äidittömiksi. Jeesus heitä lohduttakoon!
    Ja antakoon heidän voittaa surunsa ilolla,
    sillä Jumalan hyvyys on suuri ja se virtaa runsaana:
Auta Jeesus pikku lapsia, jotka eivät voi toisiaan auttaa:
Mutta Jumala voi heitä parhaiten lohduttaa!
    Jumala lohduttakoon isääkin, joka vaikeassa surussaan
    ja ahdistuksessaan tuntee sydämensä särkyvän:
Jumala, joka on tämän ristin hänen päälleen laittanut,
auttakoon kestämään kunnes aikanaan ottaa surun pois.
    Mitä hyödyttää surra enempää, mitä hyödyttää katkerasti itkeä,
    mitä hyödyttää valittaa, kun se ei voi mitään auttaa.
Tämä on Korkeimman säädös, hän kutsuu vanhan sekä nuoren
tästä kurjasta maailmasta, meidän raskaasta vaivastamme.
    Sillä itku lakkaa, kyynelet lakkaavat virtaamasta
    ja te löydätte rauhan ja ikuisen ilon;
kuollut ei ole kuollut, vaan saatettu Jumalan syliin.
Hän on saavuttanut ainoan määränpäänsä riemullisessa satamassa.
    Rakkaan vaimon, äidin, sielu nauttii enkelten seurassa
    sanomattomasta ilosta ja kuvaamattomasta riemusta,
mitä ei yksikään korva ole kuullut eikä silmä nähnyt,
ja siitä ikuisesta ilosta, jonka Jumalan armo tarjoaa.
    Oi Herra, kun kuolemamme hetki koittaa, anna meidän päättävästi
    kiinnittää kaikki ajatuksemme Korkeimpaan Jumalaan,
että lopulta voimme suurimmalla riemulla
lähteä maailmasta ja nousta Taivaan Jumalan korkeuksiin!!!

 

            Nämä muutamat rivit on autuaan Matroonan asianmukaiseksi
muistamiseksi sekä jonkinlaiseksi lohdutukseksi niille,
joille tämä odottamaton tilanne on aiheuttanut surua,
pyynnöstä kirjoittanut
BENEDICTUS HWAL.

Ja suorasanaisesti suomeksi kääntänyt 2026
Ilkka Mäkinen

Micke Sundman auttoi vaikeastiluettavien ruotsinkielisten sanojen tulkitsemisessa. 

 

Jos haluat lukea lisää Elisabeth Bergin hautajaisrunosta, sen ”löytymisestä” ja konservoinnista, lue postaukseni Mantereen Elisabethin paluu

Jos sinua kiinnostaa runon kirjoittaja Benedictus Hwal, katso blogipostaustani Benedictus Hwal, ikuinen ylioppilas ja runoilija (joka tulee pian blogiin).