Muistoja Yrjö Varpiosta
Tieto Yrjö Varpion kuolemasta toukokuussa 2026 sai muistot virtaamaan.
Toki tiesin, kuka Yrjö Varpio oli, kun olin kirjastotieteen ja informatiikan assistenttina Tampereen yliopistossa 1990-luvulla. Yleinen kirjallisuustiede oli ollut maisterintutkintoni pääaine, ja hän oli kotimaisen kirjallisuuden professori, olimme siis eräällä tavalla kollegoja, mutta mitenkään merkittävästi hän ei tullut näköpiiriini. Kohtasimme kuitenkin silloin tällöin, koska Pertti Vakkari teki hänen kanssaan tutkimusyhteistyötä. Silti vahvempi suhde välillämme tuli siitä, että hän oli tohtorinväitöskirjani esitarkastaja ja toinen vastaväittäjä 1997, toinen oli Eeva-Liisa Lehtonen. Väitöstilaisuudessa taisin olla aika kipsissä, koska en paljon muista yksityiskohtia, paitsi sen, minkä Yrjökin mainitsee muistelmissaan. Ääneni alkoi hiljentyä niin, että edes ensimmäisillä penkkiriveilläkään istuneet eivät tahtoneet sitä kuulla. Silloin anoppini kehotti väittelijää puhumaan kovemmalla äänellä. Toinen väitöksen kaavaan kuulumaton ilmiö oli se, että kesken tilaisuuden seinän takana käytävässä alkoi päristä porakone, jolloin kustos Pertti Vakkari joutui käymään ovella hiljentämässä häiritsevän metelin. Vastaväittäjänä Yrjö oli parhaasta päästä, täsmällinen huomioissaan, mutta ei päällekäyvä (samaa voi sanoa Eeva-Liisasta).
Yrjö esittää loppulausuntoa väitöstilaisuudessani 1997. Vieressä toinen vastaväittäjä Eeva-Liisa Lehtonen ja kustos Pertti Vakkari. Etupenkissä äitini ja Helka-tytär. (Kuvaaja ei tiedossa.)
Myös Renate oli väitöstilaisuuden yleisössä. Etupenkissä perhettä, Riitta, Rinna ja Sampsa. Heidän takanaan appeni ja anoppini, joka joutui kehottamaan väittelijää puhumaan kuuluvammin. (Kuvaaja ei tiedossa.)
Varmaan väitöskirjatyöni perusteella (mutta ennen väitöstä) Yrjö kutsui minut myös 1990-luvun loppupuolella johtamansa Suomen kirjallisuushistorian projektin kirjoittajaksi. Se oli merkittävä luottamuksen osoitus noviisitutkijalle. Sain kirjoittaa keppihevosestani eli lukemisen vallankumouksesta. Vasta Yrjön muistelmista luin ja ymmärsin, millaisessa paineessa hän oli projektin parissa ollut, kun varsinkin ensimmäisen osan, sen johon minunkin artikkelini tuli, koostuminen oli vaivalloista. Tähän liittyi se, että pyynnöstä tuotin tekstiä myös saksalaisen kaunokirjallisuuden varhaisista ilmentymistä Suomen kirjallisessa horisontissa. Silläkin tilkittiin yhtä aukkoa. Kolmen niteen teoksesta tuli kuitenkin erinomainen, se mm. sai vuonna 2000 Kalevi Jäntin tietokirjapalkinnon. Kun nyt taas tartuin siihen, uppouduin tekstiin, muuhunkin kuin itse kirjoittamaani.
Tohtorinväitökseni johti promotioon toukokuussa 2000. Juhlintaan kuului promotiopurjehdus Pyhäjärven Viikinsaareen. Oli hieno päivä ja saari tulvillaan tuomenkukkia. Rantapolkuja kävellessä intouduimme suutelemaan, muistaa Riitta, ja siitä toettuamme huomasimme, että vierestä kulkivat niin ikään kävelylle lähteneet Yrjö ja Renate. He hymyilivät ja Renate huikkasi jotain ystävällistä. Tuntui kivalta, että todistajiksi osuivat juuri Varpiot.
Riitta muistaa myös seuraavan tapauksen paremmin. Kun Yrjö siirtyi eläkkeelle 2002, hän ja Renate järjestivät vastaanoton kotonaan Kalevan tornitalossa. Meidätkin oli kutsuttu, mutta asia unohtui meiltä tykkänään, kunnes yhtäkkiä Riitalle pälkähti päähän, että juuri nyt olivat menossa ne Yrjön läksiäiset. Suihkussa ei ehditty käydä, vedimme vain päälle jotenkuten sopivat kuteet ja painalsimme matkaan kohti Tamperetta. Ehdimme juuri ja juuri paikalle, kaikki vieraat eivät olleet vielä lähteneet, ja Yrjö ja Renate vielä vieraanvaraisestii pyysivät meitä istumaan ja seurustelivat kanssamme.
Kotikulmamme Lempäälän Mattilan kylätoimikunnassa, jonka toiminnassa keski-iässä olimme aktiiveja, varsinkin Riitta, päätettiin järjestää kansalaissodan 90-vuotismuiston aikaan 2008 kiertokävely taistelupaikoilla ja sen jälkeen muisto- ja esitelmätilaisuus Mattilan koululla. Mattilan rintama oli nimittäin kiivaiden taistelujen näyttämö maalis-huhtikuussa 1918. Kutsuimme Yrjön puhumaan sodasta sellaisena kuin Väinö Linna oli sen kuvannut. Puhujana ja paikkojen esittelijänä oli myös toimittaja Risto Astikainen, jolla oli oma teoria siitä, että yksi Akseli Koskelan plutoonan taistelupaikoista oli Mattilaan kuuluvassa Hulauden kylässä.
Esiinnyin hihanauhaa vuoron perään vaihtamalla punaisena tai valkoisena oppaana sen mukaan millä puolella rintamaa olimme ja esittelin ampumakuoppia metsissä sekä kranaattien ja luotien jälkiä talojen seinissä. Yrjö seurasi kiinnostuneena. (Kuva Riitta Mäkinen.)
Yrjö kuuntelee Risto Astikaisen esitystä Mattilan koulun juhlasalissa huhtikuussa 2008.
(Kuva Riitta Mäkinen).
Kiertokävelyn jälkeen Astikainen ja Yrjö kertoivat sodasta omista näkökulmistaan. Yrjö ei tyrmännyt kokonaan Astikaisen Koskela-teoriaa, vaan jätti fiktion ja todellisuuden välisen rajan lopullisesti määrittämättä. Yrjön käynti Mattilassa poiki sen, että hän myöhemmin samana vuonna lähetti minulle nivaskan kopioita, joissa oli aikalaisen muistiinpanoja vuoden 1918 tapahtumista Viialassa, mukana mainintoja Lempäälästä. Näistä oli hyötyä, kun Ritva Mäkelä laati kirjaansa "Vuoden 1918 sota Lempäälässä" (2017).
Yrjö kertoi Opettaja-kirjassa (1992) parikuukautisesta evakkona olostaan Marttilan Hirvaksen kylässä kesällä 1944. Hän oli käynyt siellä 2011 tutustumassa vanhoihin paikkoihin ja kirjoitti siitä pienen tekstin, jonka saimme kerran luettavaksi. Kysyimme kesällä 2023, haluaisiko hän vielä käydä evakkopaikoilla. Riitan äidinpuoleinen suku on kotoisin Koskelta Tl., jonka rajakyliä Marttilan puolella Hirvas on. Yrjö ja Renate ajoivat meille, ja jatkoimme meidän autolla Marttilaan. Matkalla oli hyvä tilaisuus jutella monista asioista. Yrjö löysi helposti tutut paikat. Hän kävi myös eräässä talossa tervehtimässä nykyisiä asukkaita. Hirvas-käynnin jälkeen söimme lounasta Riitan suvun talossa, Kittilässä. Siellä katseltiin toimittaja Urho Kittilän laajaa kirjastoa. Aiemmin, kun Yrjö kirjoitti Linna-elämäkertaa (valmis 2006), Riitta oli vienyt tälle nähtäväksi Urho-vaarinsa omistaman Täällä Pohjantähden alla -sarjan, koska arveli runsaiden reunamerkintöjen ehkä kiinnostavan tutkijaa. Ilmeni, että Yrjö arvosti näitä kirjoja myös siksi, että ne olivat ensipainosta, mitä muutoin oli ollut vaikea saada käsiin.
kuvana Yrjö Varpion Linna-elämäkertaan (s. 485).
Ennen kotimatkaa kävimme kahvilla Kosken kirkonkylän, Tuimalan kahviaitassa.
Säännöllisimmin olemme olleet yhteyksissä joulutervehdysten kautta.
Yrjö lähetti anteliaasti meille perusteellisten tutkimusten tuloksina syntyneitä kirjoja suvustaan, Miehikkälästä, ja muista aiheista. Perinne alkoi, kun hän 1997 antoi meille äidinisästään kertovan kirjansa Opettaja (1992) kiitokseksi karonkasta.
Yrjöllä onkin ollut eri sukuhaaroissa paljon kertomisen arvoisia tarinoita. Meiltä taas lähti joulukäännösten nimellä erilaisia runo- ja muita suomennoksia (niitä olen sitten julkaissut myös tämän blogin postauksina), joskus myös kunnon kirjoja. Yrjö osasi todella taitavasti kaivaa tietoja eri lähteistä, ja erityisesti meitä yhdisti Historiallisen sanomalehtikirjaston uuttera käyttö. Sen avulla hän kykeni löytämään uusia faktoja jopa Suomen tutkituimman kirjailijan Aleksis Kiven elämästä.
Viimeinen kirja, jonka 2025 saimme Yrjöltä, kertoi baltiansaksalaisesta kreivi Mengdenistä, jolla oli kartano ja lasitehdas Miehikkälässä. Kirjan lähtökohta on oikeastaan arkeologis-kansanperinteellinen, koska Mengdenin kartanosta ja tehtaasta ovat jäljellä vain rauniot ja kansan suussa säilyneet kertomukset. Mutta ominaisellaan tiedonarkeologisella läpitunkevuudella Yrjö myös selvitti Mengdenin ja hänen perheensä vaiheita Baltiassa, Venäjällä ja Suomessa. Oli hienoa, että tällä kertaa saimme tarjota jotain vastaavaa ja samaan aihepiiriin liittyvää, kun Riitta antoi Yrjölle kirjoittamansa virolaisen Injun kartanon historian (2021). Kun veimme kirjaa Yrjölle Kalevan torniin, tapasimme hänet viimeisen kerran. Vielä joulun aikaan Yrjö ystävällisesti sähköpostissa kommentoi senkertaista joulukäännöstäni.
Sit tibi terra levis!
Kommentit
Lähetä kommentti